June and John on klassisten pakotarinoiden kierrätystä lyhyen, usein jäljettömiin katoavan videosälän aikakaudellamme.

Jukka Sammalisto

Moni ehkä muistaa elokuvan Rankka päivä (1992), jossa Michael Douglasin näyttelemä työtön mies sai liikenneruuhkassa tarpeekseen, nousi autostaan ja lähti selvittämään välejään yhteiskunnan kanssa.

Tuo Joel Schumacherin ohjaus tulee hiukan mieleen Luc Bessonin uutuuden lähtökohdista, jotka elokuvan loputtua tuntuvat kuitenkin olevan peräsiin jo kuin jostain ihan toisesta teoksesta.

Säntillisyyteen pyrkivä John (Luke Stanton Eddy) on nuori mies, jolla tuntuu menevän kaikki arjessaan kerralla pieleen.

Pirullisia ongelmia kasautuu peräjälkeen niin pysäköintitalossa, taksimatkalla kuin työpaikallakin. Edes deittisovellukset tai puhelimen päässä olevan äidin neuvot eivät muodosta varsinaista vapautusta modernille yksinäiselle miehelle.

Lopulta John on kadulla ilman rahaa ja papereitaan. Vieressä tienvarren teltoistaan kömpivät asunnottomat muistuttavat, kuinka pienestä voi olla kiinni myös kaiken turvatun menettäminen, elämän äkkinäinen kääntyminen päälaelleen.

Helposti palaavat mieleen 1980-luvun elokuvien urbaanit kaupunkipainajaiset, kuten Martin Scorsesen Illasta aamuun (1985).

John alkaa olla niin sanotusti romahtamispisteessä, kun hän näkee jo toisenkin onnettoman päivänsä päätteeksi metroasemalla vaunun ikkunasta lumoavan naisen, kuin keijukaisen. Hän jää niin katsekontaktin vangiksi, että hyppää takaisin asemalle ja alkaa jäljittää heti kuin uneen kadonnutta naista, myöhemmin löytäenkin tämän.

Nainen on June (Matilda Price), täysin spontaanisti kulttuurin normeista irrallaan liihottava luonnonlapsi ja jonkinlainen luksushippi.

TÄSSÄ vaiheessa elokuvan tyyli ottaa niin nopeita harppauksia, että katsoja joutuu kysymään itseltään, seuraako vielä realismia, fantasiaa vai jotain aivan muuta?

Onko John menettänyt hermonsa toistuvissa vastoinkäymisissään ja alkanut kuvitella itselleen onnellisempia asioita ja irtiottoa todellisuudestaan?

Ei siis seuraakaan mitään Johnin höyryjen päästelyä Rankan päivän tapaan, vaan huomio keskittyy Juneen ja hänen tartu hetkeen -tyylisiin oppeihinsa, jotka vapauttavat niille vähitellen antautuvaisen Johnin arjen kahleistaan.

June on täynnä ota tai jätä -tyylistä elämänjanoa, eikä hän tunnu pelkäävän mitään rajoja, vaikka ilmeisesti on etsintäkuulutettukin. Toistensa vastakohdat ovat löytäneet taas kerran sielunyhteyden.

Loppuelokuvassa John kuitenkin jää sivuhenkilöksi. Besson ei ole enää pahemmin kiinnostunut siitä, mitä puita halaamaan alkavalle valkokaulusveikolle tapahtuu.

Mysteerisen Junen tausta avautuu vähitellen, ja se onkin aika poikkeuksellinen. Tosin tausta tarkoittaa lähinnä vain sitä, mitä Junelle on hiljattain tapahtunut.

JUNE JA JOHN on kuvattu älypuhelimella, ja sen huomaa. Teos edustaa psykologisesti motivoituja ja loogisesti perusteltuja kokonaisuuksia hylkivää kuvien kulttuuria, jossa mihinkään ei viitsitä keskitytä kunnolla.

June and John etenee koko ajan pahemmin välittämättä siitä, mitä tapahtui juuri äsken. Kuten tarinan pakomatkalle ajatuva pääparikin, myös itse elokuva ikään kuin pakenee itseään. Tuntuu kuin koko teos pyrkisi unohtamaan oitis itsensä, pyyhkiytymään lajinsa historiasta kuin puhelimen muistista. Jopa lopputekstit rullaavat epätavallisen nopeasti ohi.

En ihan sulattelematta pysty innostumaan tällaisesta tyylistä, mutta jotain ajallemme ominaista Besson on kenties myös hieman kieli poskessa tässä saavuttanut. Siksi kolmas tähti on paikallaan.