Harva yhtye on esiintynyt sisämaassa niin Tarvashovissa kuin Saapasjalkarockissa ja pääkaupungissakin sekä Oulunkylän urheilupuistossa että useamman kerran Olympiastadionilla.

Vaikka maailman menestynein metalliyhtye on konsertoinut Suomessa jo yli 20 kertaa, omassa aktiivikuuntelussani Metallica ei ole jaksanut pysyä, enkä ole sille suonut pahemmin edes ajatuksia vuosikausiin. Sunnuntai-iltana Olympiastadionille kävellessäni tajusinkin raottavani todellista menneisyyden arkkua.

OMISTAUTUNEIDEN FANIEN keskuudessa tuntee aina väistämättä itsensä tarkkailijaksi. Entä, jos olisin itsekin kasvanut kiinni metalli-identiteettiin?

Vasta kymmenien luukutuksien jälkeen selvisi, mikä bändi oli kyseessä. Kun vieras halusi kasetin lopulta takaisin, oli hankittava levy. Siitä vasta näki, millaisesta bändistä oli kyse.

1980-luvulla visuaalisuus oli niin elimellinen osa popmusiikkia musiikkivideoiden myötä, että vaikuttaa näin jälkikäteen selvältä, että Metallica olikin ensimmäinen bändi, josta tuli innostuttua puhtaan musiikillisesti.

Mikään Metallican tuotanto ennen tai jälkeen Master of Puppetsin (1986) ei olekaan sitten saanut oikein syttymään.

Megalomaaninen ”musta albumi” (1991) oli vesitys, alkuperäisen thrash-vaihteen tarpeettoman syvälle salaojittanut suksee, jota joutui pakosta koulubussissa kuuntelemaan joka ikinen aamu.

On siis auttamattoman selvää, että syystäkin ylistetyn kolmannen levyn innostusta lähdin Olympiastadiolta hamuamaan. Vahinko vain, että arpani osui kahdesta Metallican-konsertista siihen väärään.

Perjantain konsertissa oli kuultu Leper Messiah, Orion ja Master of Puppets, mutta sunnuntaina tarjolla oli vain tuhti, naulitsevan kolkolla ja oudon atavistisella akustisella kitaraintrolla alkava aloitusraita Battery. Onneksi edes se. ”Mustalta albumilta” kuultiin taasen peräti kolme rutinoitua vetoa.

Kahden täysin erilaisen konsertin konsepti on kiehtova, spektaakelimainen ajatus, mutta tarkoitettu tietysti tosi faneille, joita kyllä riittää.

Ensimmäisen kerran Metallica esiintyi Suomessa vähän ennen joulua 1984 Varsinais-Suomen sydänmailla, eikä loppua bändin vierailuille varmaankaan näy, elleivät täkäläiset pelto-hetfieldit ja tupa-ulrichit muutu metallikansasta yllättäen joksikin muuksi.

KONSERTTI LÄHTI käyntiin bändin alkusarastuksesta. Varhaista Whiplashia seurasi kaksi Ride the Lightning -levyn raitaa.

Sitten alkoi painottua uusimman levyn 72 Seasons anti. Vaikka biiseissä ei sinänsä ollut kovin vahvaa tarttumapintaa, Metallican tiukkaa nitistystä kelpasi kyllä kuunnella.

1980-luvulla Metallican nuoret jäsenet näyttivät kuvissa paitsi vihaisilta ja kapinallisilta, myös samaistuttavan tavallisilta jätkiltä ajan poseeraavaan yleisilmeeseen nähden.

Nyt laulaja-kitaristi James Hetfield on huvittavasti ukkoontunut; hänen habitukseensa on tullut aavistamatta kuin ripaus Kalevi Kahraa. Kitaristi ja ”kaunis poika” Kirk Hammett on sen sijaan säilynyt ikinuorena. Omaperäinen rumpali Lars Ulrich on kulmiltaan kurtistunut, muttei osoita pienintäkään väsymyksen merkkiä otteiltaan ja ilmeiltään.

Vierain oli basisti Robert Trujillo, Master of Puppetsilla vielä soittaneen Cliff Burtonin (1962-1986) järjestyksessään toinen seuraaja, joka tuntuu tuoneen sittemmin aika spinaltapmaisiakin vaiheita läpikäyneeseen bändiin tiettyä redhotchilipeppersmaista repäisevyyttä.

Konsertin huippuhetki oli 40 vuoden takainen paineikkaasti vyöryvä instrumentaali The Call of Ktulu.

Erikoisin osuus oli tietysti se, kun Trujillo ja Hammett tulkitsivat Pelle Miljoona Oy:n kappaleen Olen kaunis, jota ehkä harvemmin on stadionin kokoisella areenalla esitetty.

Alku sujui ihan kivasti, kunnes alkoi paljastua, etteivät herrat tienneet pätkääkään, mitä olivat tekemässä. Muuta kuin tietysti kunnioittamassa suomalaista rock-kulttuuria jo perinteen velvoittamasta hetken mielijohteesta.

Sinänsä valinta oli ajankohtainen, sillä Metallican keikkojen välipäivänä avattiin Graniittitalossa Punkmuseo kesän ajaksi.

Enter Sandman jäi viileän viikonlopun viimeiseksi anniksi. Konsertin äkkinäisessä lopetuksessa oli tuntu kuin jotain järeää olisi vielä tulossa, kun kello ei ollut vielä yhtätoistakaan. Hetfield kiihotti yleisöä suurempiin taputuksiin ja huutoihin, mutta vain siksi, että jokainen jäsen sai vielä vuorollaan kertoa, kuinka paljon meitä rakastaakaan.

Isojen konserttien tunnelma ulottuu aina itse tapahtuma-alueen ulkopuolelle, sikäli ne tuovat kaupunkikulttuuriin poikkeuksellista eloa, jopa vaalipäivänä. Parhaat heitot kuullaan jälkikäteen täpöytäysissä yöratikoissa.

Oli sykähdyttävää kuulla, kuinka tohkeissaan oli muuan nuori tyttö, joka uskoi saaneensa katsekontaktillaan Kirk Hammettin hymyilemään.