Ihminen asettuu Kansallisteatterin Taivassalin näyttämölle nojatuoliin, ottaa käteensä pienen rasian. Siinä näyttää olevan erilaisia irtoviiksiä. ”Viikset tekevät miehen”, väittää tämä ihminen, siis näyttelijä Kaisa Leppänen, ja sovittaa eri naamakarvoja ylähuulensa päälle. Sopivat löydettyään hän on siis nyt mies.

Uskomme sen, yhteisellä sopimuksella.

Mukanaan miehellä on läppäri, jota hän alkaa näpytellä. Hän on siis ehkä kirjailijamies, voivat katsojat aavistella.

KIRJAILIJAMIEHEN monenlaiset tunnot ja elämänkokemukset puretaan kuviksi ja tilanteiksi Sini Pesosen ohjaamassa kompaktissa, vajaan puolentoista tunnin esityksessä, jossa kolmen sukupolven välisten suhteiden kautta pohditaan miehenä olemisen problematiikkaa.

Olisi mukava sanoa vähän kliseisesti, että pohditaan ”miehenä elämisen iloja ja suruja”, mutta kun ilopuolta keskushahmon kelailuissa ei oikein esiinny, teksti itsessään näyttäytyy aika synkeänä. Saattaahan kokonaisuutta synkentää sekin, että naisoletettuja ei näyttämöllä nyt nähdä, vähän vain kuullaan ääninauhalta.

Moilan näytelmän päähenkilöä hiertää oma isäsuhteensa, kun lapsuutta on leimannut isän alkoholismi, mikä heittää yhä pitkää varjoaan heidän välilleen. Myös kirjailijan oma isyys tuottaa kipuilua: hänellä on ilmeisiä hankaluuksia luoda omaan poikaansa sellainen kontakti, että tämä tuntisi olevansa koko ajan turvassa ja rakastettu.

Moilan tekstin tummuutta kirkastetaan ja riemullistetaan välillä vallan karnevalistiseksi äityvällä näyttämötoteutuksella. Isän maa voisi vain puolentoista tunnin kestostaa huolimatta käydä uuvuttavaksi, jos se jumittuisi vatvomaan tätä isä-poika-pojanpoika -triangelia (vai -pyramidia?) pelkän dialogin tai monologien varassa.

Esitys ottaa kuitenkin railakkaampia kierroksia muuttaessaan päähenkilönsä pohdintoja hirtehisiksi ja parodisiksi kuviksi miehisen itsetunnon vuoristoradalta ja jopa miehen kehityshistorian homo neanderthalis -vaiheesta saakka.

Tyylilajien tempoilussa nousee silti hetkittäin mieleen, kysymys, ovatko esityksen tekijät ovat olleet tätä rakentaessaan epätietoisia kuin bändi, joka ei keikalla biisiä aloittaessaan omaa yhteistä näkemystä siitä, mistä sävellajista vedetään. Mutta ei pidä antaa moisen häiritä, kun tyylikirjo kuitenkin antaa esitykselle ilmaa ja tuottaa kevennystä. Oikeuttaa sen itse itselleen määrittämästä lajityypistä – tragikomedia – tuon sanan jälkipuoliskon.

Välillä Taivassalin näyttämöllä pistetään kesken kaiken bileet pystyyn. Vauhdissa vasemmalta Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Kaisa Leppänen ja Harri Nousiainen.

Neljä näyttelijää, Kaisa Leppäsen lisäksi Ilja Peltonen (muun muassa kirjailijapäähenkilön psykologi-isä), Harri Nousiainen (mm. poika) ja Jani Karvinen (alter ynnä muut egot) ovat tässä tempojen rumbassa hyvin asiansa päällä.

Välillä liika vaan on liikaa. Pitkäkarvaisten ja tarpeistovalmistuksen panoksella myös varsin pitkämunaisten neandertalilaisten toikkaroinnit näyttämöllä eivät oikein huvita, pikemminkin hämmentävät, mitä tekijät kaiketi ovat halunneetkin. (Canceloijien ja representaation perään huutelijoiden ei silti ole syytä ottaa näitä evolutiivisessa mielessä esimieshahmoja suurennuslasin alle, harmittomia tapauksia ne ovat.)

Myös päähenkilön nuoruusmuisto isänsä sekavasta seminaarimatkasta Lontooseen tuntuu jokseenkin päälleliimatulta ja näin tiiviissä esityksessä myös venytetyltä. vaikka se vallattomasti bilettävänä musiikkipotpurinumerona myös viihdyttää aidosti. Esityksen soundtrack ja Tony Sikströmin säveltämä äänimaisema ovat ylipäätäänkin hyvin toimivaa tavaraa.

HÄMMENTÄVIMPÄNÄ ESITYKSESTÄ jäi muistiini joka tapauksessa se, ettei sillä lopulta ole tarjota kovin tuoreita näkökulmia tai niin sanotusti ”second opinionia” pääaiheeseensa.

Isän maa toki väistää yksioikoisen perhehelvettidraaman karikot, mistä kiitos – sitä lajia kun on draamakirjallisuudessa(kin) toden totta riittänyt. Silti tuntuu, että miessukupolvilta toisille periytyvistä taakoista, puhumattomuudesta ja poissaolevuudesta on käyty tämän näytelmän tapaisin lausein aika lailla paikoilleen jumittunutta ”keskustelua” jo vuosikymmeniä.

Olisi raikastavaa kuulla ja nähdä aiheesta joskus toisenlaisiakin tarinoita. Niitä yllättävämpiä, vaihtoehtoisempia, jopa onnellisempia. Kai niitäkin on?