Noita ajan ominaisuuksia käsittelee Helsingin Juhlaviikkojen kantaesitys, WHS:n tuottama taikuri ja kuvataiteilija Kalle Nion ja koreografi Fernando Melon Tempo.

Esitys alkaa huikealla metronomien kuorolla, jossa nämä musiikin tempoa määrittelevät ja aikaa mittaavat soittamisen apuvälineet luovat moni-ilmeisen ja -tempoisen ääniteoksen. Ja tietenkin taikuuden illuusion mukaisesti aivan omaehtoisesti tyhjällä Alminsalin näyttämöllä.

Jotta kaikki tämä onnistuu, vaatii se niin tanssijoilta kuin muiltakin esitykseen osallistujilta millin- ja sekunnintarkkaa toimintaa. Toki apuna ovat Johannes Hallikkaan luomat valot, jotka kokonaisuutena ovat salaperäisen hämyisät ja joissa käytetään paljon valon ja pimeän vaihteluita. Ne ovat välttämättömiä illuusion luomiseksi, mutta niitä toistetaan niin paljon, että idean tajuttua illuusio katoaa ja ne alkavat melkein ärsyttää.

Ellei se sitten ole tarkoituskin. Toisto nimittäin on Nion ohjauksen yksi kulmakivistä. Lyhyitä, nopeita kohtauksia tai liikesarjoja toistetaan pienin variaatioin. Suunta vaihtuu tai toimija vaihtuu ja lopussa palataan alkuperäiseen versioon.

ESITYKSEN TARINALLISENA punaisena lankana on mieshenkilön paperilapulla saama viesti, joka näyttää suistavan kaiken epätasapainoon, johtavan vankilatyyppiseen kuulustelutilanteeseen ja jopa hitaaseen tuolinpinon päältä suistumiseen, jolloin koko aika loppuu.

Tempo on Nion ja brasilialaissyntyisen, Ruotsissa asuvan Fernando Melon ensimmäinen yhteistyö. Vaikka pääpaino on nopeissa liikkeellisissä illuusiokohtauksissa, on mukana myös muutamia pitempiä tanssiosuuksia. Niissä esiin pääsee Melon vauhdikas ja akrobaattinen liikekieli.

Tanssiosuuksiin useimmiten yhdistyy myös Harry Salmenniemen kirjoittama teksti, joka on kuin tanssijan aikaa käsittelevää, hivenen filosofista ajatuksenvirtaa. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että intensiivinen liike peittoaa nauhalta kuuluvan puheen.

Samoin oikeastaan käy myös Samuli Kosmisen säveltämälle musiikille. Näyttämöllä tapahtuu sen verran paljon katsojan tiukkaa keskittymistä vaativaa toimintaa, että musiikkiin tulee kiinnittäneeksi huomiota vain aika ajoin. Toisaalta näin voi olla tarkoituskin. Musiikki on elimellinen osa esitystä, mutta ennemminkin kokoavana taustana kuin itsenäisenä elementtinä.

ESITYKSEN TANSSIJAT, Barbara Kanc, Winston Reynolds ja Luigi Sardone ovat loistavia. He ovat liikkeellisesti äärimmäisen tarkkoja ja teknisesti taitavia. Koreografisesti Melo käyttää hivenen verran enemmän Reynoldsia ja Sardonea ja heidän arkrobaattista osaamistaan, ilmaisullisten osuuksien painottuessa Kancille.

Tempo on katsojan mukaansa tempaava esitys, jossa useammankin kerran pääsee ällistymään tapahtumien ”mahdottomuudesta” varsinkin teoksen alkupuolella. Esityksen edetessä ja samantyylisten kohtausten aavistuksen verran liikaa toistuessa, hehku hieman himmenee, mutta ei katoa. Esityksen illuusioiden ja liikkeen lumo kantaa loppuun asti.