Elokuvahistorian ristiriitaisimmasta dokumentaristista nähdään uusi muotokuva Espoo Cinéssä.

Jukka Sammalisto

Lyhythihaiseen oleskeluun sopivien kesäiltojen viilettyä jo normaalimpaan pohjoiseen ilmanalaan ei mannermaiseen lekotteluun ole nyt sijaa Espoo Cinéssäkään.

Erityisesti eurooppalaista elokuvaa ja elämänmenoa aina runsaasti esitellyt festivaali järjestettiin ensi kerran 35 vuotta sitten elokuun lopun pimenevissä illoissa.

Tämän vuoden kattauksesta ei löydy yhtään sellaista selvää taiteellista lippulaivaa, jollainen viime vuonna oli espanjalaisen Victor Ericen yli 30 vuotta odotettu uutuus Cerrar los ojos.

Espoo Ciné 22.-31.8.
Ohjelmistosta tarkemmin:
espoocine.fi.

Eräs elokuvahistorian suuri nimi kyllä löytyy ohjelmistosta, kun tutkitaan sisältöjä. Leni Riefenstahl (1902-2003), Kolmannen valtakunnan hovikuvaajana kyseenalaisen maineensa saavuttanut mestaridokumentaristi, on saanut uuden muotokuvan.

Asialla on ohjaaja Andres Veiel, joka on jäänyt mieleen 1960-luvun radikalisoituvia opiskelijoita hitaan hypnoottisesti kuvanneesta elokuvasta Kuka, ellemme me? (2011).

Riefenstahlista on aiemmin tehty ainakin Ray Müllerin ohjaama dokumentti Leni Riefenstahlin ihana, kauhea elämä (1993). Pääsiäisenä 1994 Suomenkin televisiossa esitetty dokumentti toimi tiettävästi kimmokkeena sille, että Riefenstahl kutsuttiin vielä 93-vuotiaana avaamaan näyttelyään Kuopion VB-valokuvakeskukseen kesäkuussa 1996.

Riefenstahl oli toki käynyt Suomessa ennenkin. Tähän viitataan lyhyesti Veielinkin elokuvassa, jossa siteerataan Riefenstahlin kirjettä Hitlerille kaksiosaiseen Olympia-filmiin (1938) liittyvältä pr-kiertueelta ympäri Eurooppaa.

Kerronnan näkökulma keskittyy erityisesti Riefenstahlin syvästi ristiriitaiseen ammatilliseen persoonaan, joka mielestään pystyi erottamaan luomansa taiteen estetiikan vallinneesta politiikasta – näin ainakin toisen maailmansodan päätyttyä.

Tätä ohjaajan järkkymätöntä kantaa pohjustaakseen Veiel yrittää etsiä tiettyä traumaattista ydintä Riefenstahlin elämästä ja asemasta.

Kinetiikaltaan kiistattoman lahjakkaiden ja historialliselta arvoltaan äärimmäisen ainutlaatuisten, mutta ihmiskuvaltaan ja poliittiselta agendaltaan ikuisesti ongelmallisten elokuvien analysointia ei dokumentissa juuri ole.

Veielille elokuvahistorian ja tekijyyden kompleksisuus osoittautuu hieman liian haastavaksi työstettäväksi. Tarvittaisiin ehkä Hans-Jürgen Syberbergin monituntisten mammuttielokuvien aikaa ja tilaa saada katsoja pyörtymisen partaalle.

Loputtoman kiinnostavia ovatkin monet pätkät television keskusteluohjelmista ja muista haastattelutilanteista, joissa Riefenstahl joutuu tietysti järjestäen puolustuskannalle, mutta saa myös osakseen aplodeja havainnollistaessaan kokemuksiaan keskellä keskellä ja osana 1930-luvun kansallissosialismia.

Riefenstahlin viimeisten vuosien kiinnostuksen vedenalaiseen elokuvaan dokumentti sivuuttaa täysin. Hän ohjasi vielä satavuotisjuhliensa kynnyksellä 45-minuuttisen elokuvan Impressionen unter Wasser (2002).

Riefenstahl on toki pakkokatsottavaa kaikille elokuvahistoriasta kiinnostuneille, vaikka se kokonaisuutena jättääkin varauksia.

POLIITTISESTI varsin painava ohjaaja oli näkyvämpinä päivinään myös nyt 92-vuotias Costa-Gavras, jonka uusi elokuva Le dernier souffle nähdään Espoo Cinéssä.

Episodielokuvassa kirjailija seuraa saattohoitolääkärin työtä ja etsii vastausta siihen, millainen on hyvä kuolema tällä vuosituhannella.

Ilmiömäisellä Z – hän elää -elokuvallaan (1969) läpimurtonsa tehneen ohjaajan työssä alkaa olla väistämätöntä jäähyväisten makua. Siitä onkin jo kauan, kun ohjaajan elokuva on viimeksi käynyt meillä teatterilevityksessä – kyseessä oli erinomainen Soittorasia (1989).

1970-luvun Barcelonaan vie Marcel Barrenan sympaattinen, todenpohjainen elokuva El 47, joka kuvaa kaupunginvaltuuston syyniin joutunutta, vuorelle kavuttavaa ja peruspalveluiltaan vaatimatonta Torre Barón kaupunginosaa.

Kun sen linjurivuoro yritetään lakkauttaa, kuski Manolo Vital ryhtyy asukkaiden kanssa taisteluun yhteisön ja kotien puolesta. Kerronnaltaan elokuva on melko tavanomainen, mutta siinä sykkii vaikuttava kollektiivinen tunnelataus.

Elokuva on noussutkin katsotuimmaksi katalaaninkieliseksi elokuvaksi 40 vuoteen.

Barcelonaa kuvataan myös täkäläisistä lähtökohdista. Suomalaisista uutuuksista huomattavin lienee Jarmo Lampelan uran jo tietyllä tapaa toinen paluuohjaus Don Quijote de Barcelona, joka tarkkailee kahden kodittoman miehen yhteistä selviytymistä. Espanjassa liikkuu myös Rax Rinnekankaan uutuus Jukebox, joka tutkii pitkälti jo baareista kadonneen musiikkilaitteen kulttuurista merkitystä.

Joitain jo ensi-iltapäivänsä syksystä saaneita kotimaisia elokuvia voi myös katsoa ennakkoon Espoo Cinéssä. Näistä erityisen kiinnostava on Josefina Rautiaisen pitkä esikoinen Huutamisen taito, joka luikertelee terapiasuhteen perimmäiseen vastavuorottomuuteen vastaanoton ja yksityiselämät törmäyttävällä asetelmallaan.

OHJAAJANA keskiöön Espoo Ciné nostaa nousua tekevää norjalaista Dag Johan Haugerudia, joka Suomessa tunnetaan toistaiseksi parhaiten rauhallisen kunnianhimoisesta lähiömosaiikistaan Lapset (2019).

Haugerudilta nähdään festivaalilla sekä pienimuotoinen keskusteluelokuva Lyset fra sjokoladefabrikken (2020) että ihmissuhteiden identiteettikysymyksiin pureutuva viimevuotinen trilogia Sex, Kjærlighet ja Drømmer, joista etenkin viimeisin on herättänyt huomiota kuvatessaan oppilaan ihastumista opettajaansa.

Modernin elämän syvään päätyyn taasen vie Laura Carreiran On Falling. Se kuvaa Portugalista Skotlantiin muuttanutta naista, joka työskentelee verkkokaupan varastossa. Kun hänen puhelimensa näyttö hajoaa, teknologian ja algoritmien hallitsema arki osoittaa odottamattoman kääntöpuolensa.

Mitään varsinaista tähtiloistoa ei Espoo Cinéssä tänä vuonna nähdä. Lähimmäs sitä päästään kenties luxemburgilaisen kulttinäyttelijän Désirée Nosbuschin esikoisessa Poison, jonka pääparina nähdään karismoiltaan arkisen vaativaankin makuun kelpaavat Tim Roth ja Trine Dyrholm.

Ex-pariskunnasta menetyn lapsensa haudalla kertova elokuva sisältää ilmeisen omakohtaisia piirteitä itsekin poikansa hiljattain menettäneelle Rothille, joka toimii myös elokuvan vastaavana tuottajana.

Nimestään huolimatta Espoo Ciné on alkanut valloittaa muutakin pääkaupunkiseutua. Ensin 2010-luvun mittaan festivaali rantautui Helsinkiin. Nyt ensimmäistä kertaa festaritarjontaa esitetään myös Vantaalla, Kino Myyrissä.