2000-luvulla kaupungin kasvot ovat kuitenkin muuttuneet ehkä voimallisemmin kuin koskaan aiemmin, ja tämä muutos nousee kirjassa selkeästi esiin.

Tärkein syy uuden Helsinki-kirjan tekemiselle on kuitenkin henkilökohtainen: kirjoittaja on paljasjalkainen helsinkiläinen ja haluaa muistaa kotikaupunkiaan rakkaudesta.

Sana Helsinge viittasi 1400-luvulla jo tulevan pääkaupungin reunamille, Vantaanjoen suistoon, mutta varsinainen Helsinki perustettiin kuningas Kustaa Vaasan määräyksestä vuonna 1550. Perustamisen taustalla olivat osittain taloudelliset syyt ja pyrkimys kilpailla hansaliiton kauppakaupungeille.

On mielenkiintoista pohtia, millainen pääkaupungista olisi tullut jyrkkine luokkajakoineen, jos se olisi noussut juuri tuohon työläiskaupunginosaan.

KIRJASSA esitellään yksityiskohtaisesti Carl Ludvig Engelin Senaatintori rakennuksineen, yliopiston päärakennuksesta Tuomiokirkkoon ja Valtioneuvoston linnaan, sekä Viapori eli Suomenlinna suurine kasarmeineen, jotka vauhdittivat Helsingin nousua pääkaupungiksi.

Tämä mahtipontisuus oli tarpeen myös siksi, että entinen pääkaupunki Turku oli tuolloin huomattavasti suurempi.

Kirja kulkee kansalaissodan ajoista maailmansotien väliseen aikaan tarkoin. Esimerkiksi Leninin Suomeen paon asuinpaikat ja -ajat on kartoitettu tarkasti.

Tekstissä tulee vastaan tuttuja henkilöitä nuorina ja yllättävissä tilanteissa: punakapinan aikaan 1917 Työväentalolla kuulemme tuntemattoman bolsevikin Josif Stalinin puhuneen kiihottavasti vallankaappauksesta, valkoisten paraatisotilaiden joukossa näkyy 17-vuotias, Kajaanista vapaaehtoisena tullut Urho Kekkonen ja Helsingin olympialaisten aikaan 15-vuotias Matti Klinge myy kioskissa tuolloin Suomeen rantautunutta Coca-Colaa.

Kirjan suurin osa käsittelee aikaa ennen sotia, mutta mitä pidemmälle teksti etenee, sitä kiihkeämmäksi vauhti käy – kuten itsekin Helsinki.

1990-luvulta lähtien kaupunki koki jälleen merkittäviä muutoksia. Kun teollisuuslaitokset, satamat ja ratapihat siirrettiin pois keskustoista liikenteellisten ja ympäristöllisten syiden vuoksi, vapautui runsaasti rakennusalaa uusille asuinalueille, jotka muuttivat kaupungin kasvoja ja tunnelmaa.

Merihaka oli 1970-luvulla eräänlainen edelläkävijä, ja myöhemmin perässä tulivat muun muassa Arabianranta, Ruoholahti sekä Sörnäisten uusi kaupunginosa, Kalasatama tornitaloineen.

NYKYAIKAAN siirryttäessä on virkistävää, että kirjassa huomioidaan myös eläimistön muutokset. Helsinkiin on 2000-luvulla muuttanut paljon lajeja, joita usein leimataan vieraslajeiksi.

Kirjan näkökulma on, että uusia lajeja on aina kulkeutunut kaupunkeihin kaupan ja liikenteen mukana, ja ne muodostavat osan muuttuvaa kaupunkikuvaa siinä missä ihmisetkin.

Lopussa kirjailija rohkeasti ennustaa tai pikemminkin toivoo, millainen Helsinki voisi olla vuonna 2050: rauhoittuva suurnaapuri, teknologian avulla hillitty ilmastonmuutos, kestäviä toimintatapoja noudattava kaupunki, joka pitää hyvää huolta asukkaistaan, houkuttelee luovia ihmisiä ja toimii esikuvana muille kaupungeille.

Meinander huomauttaa kuitenkin lopuksi, että on täysin eri asia, mitä todella tapahtuu.