Politiikka kirjataan aikakirjoihin kolmeen kertaan: uutis- ja ajankohtaisjournalismina, aikalaishistoriana sekä ammattimaisena historiankirjoituksena.

Markus Leikola

Kullakin kerralla asioiden yhteydet, taustat, syyt ja seuraukset syvenevät, kukin tapahtuma ja kunkin henkilön toiminta näyttäytyy seuraavalla kierroksella erilaisena kuin edellisellä.

Meri Valkaman teos Perinnönjako. Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta kuuluu aikalaishistorioihin. Se on puolustuspuhe ja fanikirja, jonka runko on kirjoittajan tekemät Tarja Halosen haastattelut tämän presidenttikaudesta.

Toimittajana Valkama on kirjoittanut empaattisesti samoista aiheista – naisen asemasta, köyhyydestä, rauhantyöstä ja solidaarisuudesta – joita Halonen on pitänyt poliitikkona esillä, vasemmistoliiton politiikka- ja viestintätiimin vetäjän tehtäviin taas kuuluu sisäänrakennetusti kritiikki sosiaalidemokraattista politiikkaa kohtaan.

Mutta toiminta hyvän puolesta yhdistää enemmän, erityisesti silloin, kun paha identifioidaan samalla tavoin.

AJATUS Halosen perinnöstä on kiinnostava, mutta on selvää, että tuon perinnön kuvailu ja tutkailu saa kustakin ajasta vahvan leiman.

Halosen hahmon kiistanalaisuus ei loppunut hänen presidenttikauteensa. Vahvat persoonat saavat joko peräänsä hännystelijöitä tai vastaansa yhtä vahvoja. Haloselle ensimmäisen presidenttikauden vastapooliksi asettui pääministeri Paavo Lipponen ja tälle usein myös ulkoministeri Erkki Tuomioja.

Tällainenkin on hyvä muistaa nyt, kun kauhistellaan kokoomuksen värisuoraa ulkopolitiikassa. Jaettu puoluetausta ei takaa yhteistyön sujumista.

Moni tarttuu kirjaan varmaan etsien uutta tietoa tai analyysia Suomen ja Venäjän korkeimman valtiojohdon suhteista vuosituhannen alussa. Sitä ei juuri löydy, mutta omalla tavallaan viehättäviä yksityiskohtia. Kuvaukset presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalelasta ihmettelemässä Kremlin muotokuvia tai Putinin äänen korottaminen puutulleista puhuttaessa ovat herkullisia.

Halosen närkästys siitä, kuinka hän inhoaa Suomen työntämistä balttien viiteryhmään, on yllättävä. Ja Halosen tapa luonnehtia syitä siihen, miksi Georgian sota 2008 ei kääntänyt Eurooppaa uuteen asentoon, heräämään Venäjän suhteen, on olennaisen äärellä:

”Se johtui siitä, että Georgian presidentti Mihail Saakašvili oli aika omituinen lintu. Hänestä oli vaikea ottaa selvää, että mikä hän oikein oli.”

Haloseen on helppo yhtyä: länsimielinen, mutta korruptiota levittävä ja arvaamaton Saakašvili ei taivu helppoihin lokeroihin toisin kuin Ukrainan puhtoinen ja kaunopuheinen sankari Zelenskyi. En itse usko, että Vladimir Putin sattumalta käynnisti alle viikon sotimisen koepallonsa juuri siellä, missä sekavuutta oli valmiiksi ilmassa eivätkä hyvä ja paha olleet yksikäsitteisiä.

Suoranainen virhe on väittää Naton laajenneen Venäjän rajoille 2000-luvulla, kun Norja on sotilasliiton perustajajäsen.

VAIKKEI kriitikon pidäkään koskaan julistaa, millaisen kirjan olisi mieluummin lukenut edessään olevan sijaan, niin on pakko todeta: tällaisista mustavalkoista harmaampien alueiden eettis-filosofisempaa pohdintaa olisin toivonut juuri Tarja Haloselta saavani ahmia enemmän.

Tiedän omasta kokemuksesta, että Halonen kyllä nauttii ja suorastaan pääsee vauhtiin siitä, jos häntä haastetaan, ainakin sivistyneissä mittasuhteissa.

Vaikka Valkaman teos on myötäsukainen, se ei ole tyystin kritiikitön, mutta historiatietoisuudessa – tai ilmaisutavoissa – on siellä täällä toivomisen varaa. Valkaman väite, ”tiedotusvälineiden ja toisinajattelijoiden, jopa tavallisten kansalaisten vapaus kavennettiin 2000-luvulla pienemmäksi kuin Neuvostoliitossa tai yhdessäkään toisessa reaalisosialistisessa valtiossa kylmän
sodan aikaan”, ei pidä yksikäsitteisesti paikkaansa tai sitten aika kultaa reaalisosialismin.

Suoranainen virhe on väittää Naton laajenneen Venäjän rajoille 2000-luvulla, kun Norja on sotilasliiton perustajajäsen.

Pluspuolella erityiskiitokset lähdeluettelosta ja henkilöhakemistosta.

Halonen esitetään kovin usein muuttumattomana, kuin 60-luvulta kulkeutuneena reliikkinä – jollainen kukaan poliitikko ei voi olla. Miten Halonen on muuttunut, ja miten hänen näkemyksensä maailmasta?

Jäin kaipaamaan kirjasta esimerkiksi Halosen näkemystä Yhdysvaltain muuttumisesta: hänen nuoruudessaan maa kaatoi demokratioita, mutta hänen presidenttikaudellaan yritti, huonoin tuloksin, pystyttää demokratiaa muun muassa Afganistaniin.

Tai Saksan muuttumisesta ostpolitikin auguurista jälleenyhdistymisen laskun kanssa kamppailevaksi talouskurimaaksi.

Suurin Halosen kauden muutoksista luonnollisesti on ensin internetin ja sitten sosiaalisen median maailmaa sekä yhdistävä että repivät murros – siitäkin kansainvälistä politiikkaa heiluttavasta pohjavirrasta olisi kiva lukea Halosen mietteitä.

Viisas valtiovallan haltija tietenkin kysyy neuvoa asioista niiltä, joilla on kokemusta.

MITÄ kirjasta jää mieleen? Ei niinkään perinnönjako: uskoakseni Tarja Halosen perintö on edelleen hyvässä tallessa ja jakamatta, ehkä liiankin hyvässä.

Uusi presidentti Alexander Stubb on monessa yhteydessä puhunut globaalin etelän ratkaisevasta osuudesta globaalin lännen ja globaalin idän välisessä kamppailussa. Tällainen asetelma on kuin syöttö lapaan Haloselle ja hänen asiantuntemukselleen maailmanpolitiikasta.

Halosen useaan kertaan Valkamalle lausuma toteamus ”kun on valtaa, ei ole kokemusta – ja kun on kokemusta, ei ole valtaa” sen sijaan jää soimaan. Halonen on kuulunut poliitikkoihin, jotka ovat halunneet valtaa leimallisesti ajaakseen asioita enemmän kuin vallan itsensä tähden.

Viisas valtiovallan haltija tietenkin kysyy neuvoa asioista niiltä, joilla on kokemusta. Erityisesti kokemus väärässä olemisesta – ja siitähän Halosta vasta onkin syytetty – on arvokkainta kokemusta; oikeassa osaa olla kuka vain.

Ja kyllähän mielessä läikähtää, kun lukee 80 lasissa kiitävän emeritan motivaation lähdettä: ettei maailma menisi päin helvettiä. Eli niin kauan kuin Tarja Halonen on kiukkuinen, puheet toivon menettämisestä ovat ennenaikaisia – ja sillä tavoin tämäkin kirja on myös kirja toivosta.