Menestyvä nuori pari valmistautuu sanomaan toisilleen tahdon sukunsa ja ystäviensä edessä, mutta viime hetken yllätykset saavat huolellisesti valmistellun juhlan valmistelut raiteiltaan.

Kristoffer Borglin ohjaama elokuva ei ole kuitenkaan tavanomaiseen viihdekulutukseen kutsuvaa ajanvietettä, niin sanottua ”aivoja narikkaan”.

Jo ensimmäisten kuvien koreuden takaa raottuu toisenlainen todellisuus, josta ei saa suoraan otetta. Teos on musta komedia, melkein jännäri ja piinaava draama yhdellä kertaa.

Katsoja ei oikein tiedä, miten päin istuisi, eikä tulevia tapahtumia osaa arvata ennalta. Kaikki on reseptillä kuin täytekakusta mutta maut ovat vinksallaan.

NELIKYMPPISEN NORJALAISEN toinen yhdysvaltalainen ohjaus on jälleen askel ylöspäin läntisen elokuvateollisuuden portaikossa.

Kunnioitettavaa on, että näyttelijätähdistä huolimatta ohjaaja on onnistunut säilyttämään omaperäisensä näkemyksensä ja itsenäisen työskentelymetodinsa.

Kaiken käsissään pitävä Borgli ohjaa, käsikirjoittaa, tuottaa ja leikkaa kuin menneiden vuosikymmenten auteurit. Edellinen ohjaus, vahvasti Charlie Kaufman -vaikutteinen Dream Scenario (2023) sukelsi Nicolas Cagen siivellä suoraan metafyysiseen ulottuvuuteen.

Sen rinnalla Borglin neljäs elokuva voi näyttää ensi silmäykseltä paljon arkisemmalta, mutta hän kuorii keskiluokan romahdusta kuin appelsiinia paljastaen heikkojen ihmisten takertuvan onnen kulisseja pystyssä pitäviin palkkeihin kuin hukkuva pelastuslauttaan.

Varsinaisen juonen liikkeelle syöksevä salaisuus kerrotaan pariskunnan viininmaisteluillan aikana, eikä etenkään morsiamen kaaso kykene hyväksymään sitä lainkaan.

Sulhasen epäuskoinen reaktio taas kielii torjunnasta ja halusta selittää asia parhain päin, ettei minkään suunnitelmista tarvitsisi muuttua.

Borgli lyö yleisön eteen peilin, josta tuijottaa omaa suhtautumistaan moraalikysymykseen. Voiko jokin teko tai tekemättömyys olla ihmisyyden mitta?

THE DRAMA rakentuu elämänvalheiden avautumisesta seuraavalle turhauttavalle tuskastumiselle ja astettain kiihtyvälle paniikille tarkasti kuin kirurginveitsi.

Elokuvan erikoiset leikkaukset tekevät kerronnan rytmistä särkyvän ja tahallisen epämukavasti liikehtivän. Äänimaisemat luodaan marginaalin trillereistä innoittuneena.

Tapahtumien päällä leijuu kuumottava kaaos.

Tanskalaisen Thomas Vinterbergin dogmateos Juhlat (1998) kangastelee Borglin ohjauksen henkisenä esikuvana, kun elokuva lopulta puristaa häätilaisuuden loppusuoralle.

Naamioiden riisumisessa on happea haukkovaa ahdistusta ja itkunsekaista vapautusta.

NEROKKAIDEN yksityiskohtien ja vihlaisevien totuuksien äärellä tulee eniten harmitelleeksi teoksen varsinaisten henkilöjen ohkaisuutta, joka syö pisteitä väistämättä.

Vaikka puhuin aiemmin keskiluokasta, Emma ja Charlie ovat vielä enemmän poroporvareita, jotka haluavat olla viime kädessä sovinnaisia ja sulautua joukkoon.

Elokuva taas osoittaa heidän vaurautta huokuvaan asuntoonsa ja kulturelliin elämäntyyliinsä, jotka tulevat kuin taivaasta tupsahtaneina ilman, että katsoja kykenisi kunnolla asettamaan pariskuntaa osaksi ympärillä hyörivää suurkaupunkia. Ihmisistä puuttuu sanalla sanoen konteksti.

Vain Pattinsonin esittämän Charlien hermostunut nykiminen vihjaa pinnistellyn pärjäämisen vapaasta pudotuksesta.

Sen sijaan makuasiana pidän sitä, kokeeko lopetuksen laimeana kompromissina vai Ruusujen sodan (1989) kaltaisena viiltävänä ironiana. Kumpaakin kykenee perustelemaan.