Christian Petzoldin (s. 1960) varaan ovat jotkut lyöneet korttinsa saksalaisen elokuvan nykyistä suuruutta hahmotellessaan.

Jukka Sammalisto

Petzold tekee yleisilmeeltään pelkistetyn vakavaa ja hillittyä, kuvallisesti selkeää ja väreiltään kirkasta elokuvaa. Harvemmin hänen elokuvansa silti tunkeutuvat ihon alle. Yellasta (2007), jossa päähenkilön koko elossaolo on kysymysmerkki, olen innostunut eniten.

Petzold alkoi tulla Suomessa tunnetuksi Berlinin filmifestivaaleilla parhaan ohjaajan Hopeisen Karhun voittaneella Barbaralla (2012), joka päätyi meilläkin teattereihin. Sen merkittävimmän monista Hopeisista Karhuisista voitti hänen uutuutensa Punainen taivas (Roten Himmel) viime vuonna.

Elokuva jatkaa Petzoldin lakonisia ihmistutkielmia.

NYT valokeilassa on kirjailijanalku Leon (Thomas Schubert), joka on valokuvaajaystävänsä Felixin (Langston Uibel) kanssa automatkalla Itämeren luonnonkylläisellä rantaseudulla.

Auton lysähdettyä tielle he tallustavat pitkähkön matkan Felixin perheen huvilalle, josta puolet on yllättäen vuokrattu huolettoman oloiselle Nadjalle (Paula Beer).

Mukaan tähän Éric Rohmerin Keräilijättären (1967) hieman mieleen tuovaan kuvioon kuuluvat rantavahti Devid (Enno Trebs) ja ennen pitkää myös Leonin kustannustoimittaja Helmut (Matthias Brandt), joka löytää paljon yhteistä puhuttavaa Nadjan kanssa.

Thomas Schubert tekee mainion roolin luovuutensa kanssa painivana Leonina, jolla on pinna kireällä koko ajan. ”Ei voi, kun pitäisi tehdä töitä”, hän vastaa alkupuolella kaikkiin Felixiin tekemiin ehdotuksiin, vaikka he ovatkin lomalla.

Hänellä on valmiina käsikirjoitus romaanista nimeltä Club Sandwich (sic), mutta debytanttina epäilee, ettei siitä ole mihinkään.

Ehkä siinä on perääkin. Punaisessa taivaassa on kiehtovia metaforisia yksityiskohtia kuten Nadjan polkupyörällä kaatumisen seurauksena tangolta penkkaan lentävä pussillinen gulassia, josta yritetään pelastaa osa.

Enpä muista, että ruoan kuljettamista ja pakkaamista olisi kuvattu yhtä hauskasti vähään aikaan. Punaisessa taivaassa Petzold tuokin esiin vähemmän esillä ollutta puolta ilmaisussaan, hiljaista huumoria.

Punaisessa taivaassa on rakenteellisesti kaikki kohdallaan.

ARVOITUKSELLISEEN tunnelmaan ei tunnetusti tarvita kovin paljon – yleensä riittävät jo tiivis tapahtumaympäristö ja muutama henkilö, joiden keskinäisistä suhteista ja motiiveista ei voi olla täysin varma.

Tässä Petzold onnistuu siinä missä moni muukin, muttei erityisen persoonallisesti.

Punaisen taivaan ryhmäpsykologinen tunnelma alkaa hiljalleen kiinnittyä yhä enemmän Leonin taiteellisen haparoinnin heijastumaksi. Suuri käänne kantautuu kuitenkin luonnosta.

Hienosti Petzold nivoo mukaan metsäpalon, josta ensi aavistus tulee ilmassa yhtäkkiä leijuvana tuhkana. Se näyttää hetken kuin kesäiseltä höyhensateelta. Palovammoissaan kituvat villisianpoikaset kouraisevat pian lyhyenä näkynä.

Punaisessa taivaassa on rakenteellisesti kaikki kohdallaan. Todellinen testi tulee vasta elokuvan jälkeen. Jääkö elokuva matkaan, mukaan arkipäiväisiin mietteisiin. Aika nopeasti se unohtuu. Syy lienee siinä, etteivät Petzoldin henkilöt ole kovin konkreettisia.

He ovat pikemminkin kutkuttavia teoreettisia hahmotelmia, joiden perimmäisestä sielunelämästä tuskin sarvijaakkonakaan saisi selvää.