Ja jos hallitus toimii ison osan kauttaan täsmälleen päinvastoin kuin oma ohjelmansa, kyseessä ei ole juridinen kriisi, mutta kyllä sitä poliittiseksi kriisiksi pitäisi kutsua.

Vaalilupauksia on vaikea pitää – ensiksi pitäisi päästä hallitukseen, jossa asioita voi toteuttaa, ja toiseksi saada omat vaatimuksensa läpi monen puolueen hallitusneuvotteluissa.

Näppituntumalta voi sanoa, että nykyään annetaan paljon takavuosia vähemmän vaalilupauksia. Fiksu poliitikko pyrkii saamaan asioita aikaiseksi, ei lupaa. Silloinkin äänestäjän arvioitavaksi jää, kuinka vakava tuo pyrkimys on ja kuinka kykenevä kulloinenkin pyrkijä.

KUN hallitusohjelmaa on huolella koottu – lobbaustahot aloittaneet siihen vaikuttamisen jo vuosia ennen vaalipäivää – ja siitä on yökaupalla väännetty, niin se on sitten se sana, joka pitää. Ei lupaus äänestäjille, vaan lupaus toisille hallituspuolueille edistää näidenkin asioita sillä tavoin kuin hallitusohjelmaan on kirjattu.

Harvempi tietää, että hallitusohjelma on perustuslakiin kirjattu instituutio: eduskuntaryhmien on neuvoteltava siitä ja valtioneuvoston esitettävä siitä tiedon­anto eduskunnalle heti nimittämisensä jälkeen.

Osakeyhtiöllä, säätiöllä tai edes yhdistyksellä ei ole lakisääteistä velvollisuutta tuottaa minkäänlaista dokumenttia tulevan toimintansa ohjenuoraksi.

Hallitusohjelman toteutumista valvoo tietenkin eduskunta ja oppositio, eikö niin? Väärin! Laki valtioneuvostosta toteaa nimenomaan, että hallitusohjelman toteutumista valvoo pääministeri.

Tähän sitten päättyykin, mitä hallitusohjelmasta on lailla säädetty.

Koska valtiovarainministeriöllä on näppinsä mitä omituisimmissa paikoissa, niin yllättäen leegio valtiovarainministeriön – eikä esimerkiksi valtioneuvoston kanslian – virkamiehiä on valjastettu oikein asetuksen voimalla hallitusohjelman seurantaan ja toteutumisen raportointiin.

Tästä VM:n vallan lisähivutuksesta on säädetty Marinin hallituksen antamalla asetuksella viime vuoden maaliskuussa, ja sen on uudistanut Orpon hallitus tämän vuoden tammikuussa – molemmat ilman sen suurempaa julkista keskus­telua.

MIHIN siis perustuu julkisuudessakin usein nähty virkamiesten parahdus, että jotakin asiaa ei voi alkaa valmistella, koska sitä ei ole mainittu hallitusohjelmassa? No ei yhtään mihinkään muuhun kuin asialliselta kuulostavaan tapaan torpata ylimääräisiä tai ikäviä asioita muutenkin täpötäydeltä työpöydältä.

On selvää, että kaikkia hallitusohjelmaankaan kirjattuja politiikkatoimia ei ehditä tehdä koko nelivuotisen vaalikauden istuvien hallitusten aikana – mistä on seurannut kummallinen ilmiö: aina hallituksen muodostamista aloitettaessa tuleva pääministeri vannoo, että nytpäs tehdään kerrankin lyhyt ohjelma, ja aina kun neuvotteluista tullaan lopulta ulos, ohjelmaan on ängetty kaikki mahdollinen.

Toki muita kokeneemmat suurten puolueiden neuvottelijat ovat onnistuneet lieventämään pienpuolueiden vaatimuksia muotoon ”selvitetään”, ”kartoitetaan” ja ”tarkastellaan”, mikä tarkoittaa, että pienpuolueet voivat kertoa äänestäjilleen saaneensa tavoitteensa hallitusohjelmaan, ja aikaa myöten niille selviää se, minkä suurten puolueiden neuvottelijat tiesivät alun alkaenkin: selvittäminen, kartoittaminen ja tarkasteleminen ovat kauniimpia sanoja hautaamiselle.

Mitä kovempi kiire, sitä vähemmän tiedetään, mitä tehdään. Sairaanhoitoministerille tulee yllätyksenä, että sairaanhoidosta leikkaaminen lopettaa päivystyksiä ja voi aiheuttaa lisääntyvinä sairaankuljetuskuluina jopa isompia menoja kuin säästöjä.
Kulttuuriministerille tulee yllätyksenä, että museomäärärahojen pienentäminen johtaa museoiden sulkemiseen.

Ja jopa pääministerille voi tulla yllätyksenä, että miljardihanke junaradasta hänen kotikaupunkiinsa ei olisi millään voinut tällä vaalikaudella täyttää EU-rahojen saamisen kriteerejä ja että radanvarren kunnilla ei ole pienintäkään aikomusta maksattaa puuttuvia EU-rahoja omilla veronmaksajillaan.

Nämä ovat vielä pienen mittakaavan pieniä yllätyksiä pienille ihmisille. Ne toki kaikki merkitsevät myös työpaikkojen katoamista niiltä ministeriäkin pienemmiltä ihmisiltä, jotka ovat päivystäneet joko sairaaloiden tai museoiden ovilla.

Mutta kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, jos päiväntasaajan seudun muuttuminen asumiskelvottomaksi aiheut­taa muuttoliikettä – kuluvan vaalikauden jälkeen – tai jos turkistarhauksen jatkaminen lisää merkittävästi ihmispandemian riskiä. Silloin puhutaan hyvin nopeasti kymmenistä tai sadoista miljoonista pienistä ihmisistä, mikä onkin jo melkoisen iso joukko.

Nämäkin päätökset ovat niitä, joita valtioneuvosto ja sen jäsenet tekevät.

MUTTA hallitusohjelmastahan tässä piti puhua ja siitä, ettei sen velvoittavuus perustu mihinkään! Itse asiassa tästä juuri on kyse näissä isoissa kysymyksissä.

”Hallituksen tärkein talouspoliittinen tavoite on saada aikaan kestävää kasvua” tarkoittaa fossiilisten liikennepolttoaineiden suosimista ja sitä kautta niin kasvihuone- kuin pienhiukkaspäästöjenkin kiihdyttämistä. ”Vahvistamme luonnon monimuotoisuutta ja torjumme luontokatoa” ei koske raakkuja, ei lukuisia lintulajeja eikä varsinkaan mitään, mikä voisi uhata halua kasvattaa päätehakkuita.

”Hallituksen kehityspolitiikan painopisteitä ovat naisten ja tyttöjen aseman, itsemääräämisoikeuden sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyden vahvistaminen, joka on keskeistä myös väestönkasvun hillinnässä, sekä koulutus ja ilmastotoimet.” Tätä ei kuitenkaan sovelleta Somaliaan, koska maa ei suostu vastaanottamaan palautuksia Suomesta.

Ukraina, josta on tullut ylivoimaisesti eniten turvapaikanhakijoita, ottaisi kyllä palautuksia Suomesta, mutta Suomi ei edes yritä palauttaa ketään Ukrainaan. On vaikea kuvitella, että 45 000 ihmisen joukkoon ei mahtuisi yhtään rikoksentekijää – riippumatta siitä, että Ukrainassa on sota ja osa ukrainalaisista aidosti suojelun tarpeessa.

SAMA orwellilainen ajattelu ulottuu kaikille yhteiskunnan sektoreille. ”Kaikilla on oikeus tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi Suomessa” ei koske satoja tuhansia lähisuhdeväkivallan uhreja eikä rasistisen ja sortavan käytöksen eikä koulukiusaamisen tai työpaikkakiusaamisen uhreja, koska sisä- ja oikeusministeriö ilmoittavat urbaanin jengiväkivallan suurimmaksi rikollisuusongelmaksi maassa, jossa on hädin tuskin urbaania elämää.

Voi kysyä jo nyt hyvällä syyllä, pitäisikö seuraavaa hallitusta muodostet­taessa miettiä vakavasti, onko tarkoitus a) kirjoittaa satukirja, b) antaa virkamiehille selkänoja erilaisten hankkeiden torppaamiseksi hallitusohjelmaan kuulumattomuuden varjolla, vai c) luoda dokumentti, joka on linjassa seuraavan hallituksen toiminnan kanssa eli jota se itse jopa noudattaa.

Ja ehkä jopa muuttaa hallitusohjelman toteutumisen seurantaa ja valvontaa virkamiesvetoisesta tai hallituksen omien politrukkien konklaavista pari piirua parlamentaarisempaan suuntaan.