Kolmen vuoden sisällä syntyi kolme suomenkielistä albumia, joille ei löydy vertaa kotimaisesta pophistoriasta.

Yhtyeen keulakuva Pertti Nieminen eli Neumann sanoitti ja sävelsi nuoruuden vimmalla käsittämättömän kasan hittejä, joiden teiniromanttinen paatos ja kasariestetiikka ovat kestäneet aikaa hämmästyttävän hyvin.

Bändin luomaa nuorisohysteriaa ja mediahuomiota ei voi enää toistaa. Sen on saanut huomata myös alati vaihtuvilla leipäpapeilla täydennetyn ja edelleen keikkailevan Dingon vanhalla maineella ratsastava Neumann, jonka soolotuotannon hieno alku ei ole saanut mainittavaa jatkoa enää 2000-luvun puolella. Yhtyeen uudemmasta tuotannosta kukaan on tuskin kuullutkaan.

PORISSA syntyneelle ja Neumannia muutaman vuoden nuoremmalle ohjaaja Mari Rantasilalle Dingon tarina tullee jo kotiseuturakkaudesta ja laulajataustasta. Porilaismentaliteetti ei ole vieraille helppo, eikä aiheeseen kannata tarttua ilman paikallistuntemusta.

Levottoman tuhkimon (2024) ehdottomasti vahvinta antia ovatkin sen ajankuva, miljööhahmotus ja yleinen ylöspano. Vanhahtava neliömäinen kuvasuhde ja väripalettikin on uskottava.

Riikinkukkona röyhistelevälle keulakuvalle ja hänen bänditovereilleen menestys kaatuu syliin kuin kuorma-autosta. Yhtye kasataan, demo äänitetään ja levysopimus solmitaan.

Seuraavaksi ollaan jo Levyraadissa ja onnen kukkuloilla. Mammonaa alkaa sataa ovista ja ikkunoista, eikä pikkutyttöjen pakeminen onnistu omassa kodissakaan. Kukaan ei osaa aavistaa huipun terävyyttä.

Eve (Mauno Terävä), Nipa (Saku Taittonen), Quuppa (Valtteri Lehtinen), Pete (Samuel Kujala) ja Jonttu (Emil Kihlström) yhtyeen debyyttilevyn Nimeni on Dingo kuvauksissa.

HULLU nousukiito ja ahdistava lasku koetaan nerokkaan Neumannin vinkkelistä, eikä siinä ole sijaa yhtyeen muiden jäsenten yksilöllisyydelle.

Pakahduttavaa rakkauden kaipuuta, kaukomaamystiikkaa ja monentasoisia vertauskuvia sanoituksiinsa upottava tähti näkee vain oman erinomaisuutensa, vaikka bändi aloittaa hajoamisensa jo ensimmäisen albumin ilmestyttyä. Kaaosta on ilmassa viimeistään hallikiertueen mentyä myttyyn.

Idolit ovat toistaitoisia rahankäyttäjiä ja etenkin Neumann alkoholilla paineita tasaava kupittelija, mutta hyväksyttävyyden rajoja ei koetella kyseenalaisemmilla seksiseikkailuilla, joita ei elokuvan perusteella kertynyt yhtyeen jäsenille lainkaan.

Kun bändi hajoaa syksyllä 1986, siitä kerrotaan Ylen pääuutisissa. Elokuva kuvaa Neumannin romahduksen kaljakuppiloiden ja ryyppyruusujen viihdyttäjäksi yllättävän suorasukaisesti, eikä hänestä tehdä vanhempanakaan karismaattista sankaria vaan pikemminkin menneeseen katsova ja hiukan väsynyt kehäraakki.

Liekö tämä kuitenkaan ollut fanimaisen elokuvan tarkoitus?

NÄYTTELIJÖISTÄ Saku Taittonen selviää Nipan roolista ulkoisesti hyvin, mutta laulu- ja esiintymispuolella elokuva turvautuu runsaasti ääninauhoihin ja arkistomateriaaliin, kenties viisaastikin.

Elias Salonen muotoilee manageri Lasse Norreksesta kimittävän koheltajan, enkä näe Reino Nordinin liikemiesmäisessä Pave Maijasessakaan todellista tarttumapintaa. Alvari Stenbäckin sympaattinen Pepe on Neumannin läheisin ystävä, ja elokuva on omistettu hänen muistolleen.

Väärällä tavalla kulahtaneelta ja alleviivaavalta tuntuu ratkaisu kuorruttaa laulajan legenda kyökkipsykologian maustamalla vaikealla isäsuhteella ja lapsuuden traumalla, joihin päähenkilön vaiheita palataan aina suhteuttamaan.

Hyväksynnän kaipuu ja näyttämisen tarve voivat varmaan osin selittää myytin syntyä, mutta tuskin tässä mitassa kuin annetaan ymmärtää. Ellei sitten tarkoituksenakin ollut puristaa Neumannin ja Dingon tarusta itku.