Ismo Alangon klassikkobiisissä Taiteilijaelämää mainitaan minäkertojan lisäksi nimeltä kolme suomalaista boheemirunoilijan arkkityyppiä: Melleri, Eino ja Pena.

Siis Arto, Leino ja Saarikoski. Laulussa sanotaan myös, jotta ”Liikaa, vain vähän liikaa on riittävä annokseni,/ liikaa, vain vähän liikaa mä tartten ravinnokseni./ Taas kohtuuttomasti täytyy pian rakastuu.”

Tuo kaikki pätee varsin täsmällisesti koko kolmikkoon, ja viimeinen säe ehkä eniten juuri Saarikoskeen, jonka mottona läpi aikuiselämänsä tuntui olevan: ”Kohtuuttomuus kaikessa”.

Aina Bergrothin kirjoittaman draaman pohjana on Saarikosken neljännen (vuodet 1967-1975) vaimon Tuula-Liina Variksen kirjoittama teos Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka aikoinaan luokiteltiin ”fiktiiviseksi muistelmaksi”.

Kirjan kustantaja WSOY kuvasi Variksen positiota Saarikosken rinnalla näin: ”Kuvaa aidosti ja vilpittömästi elämää alkoholistin kanssa. Iloinen taiteilijaelämä ja boheemius on vaihtunut masentavaan yksinäisyyteen, surullisen juopon lohduttomaan riippuvaisuuteen.”

Sama asetelma lyödään katsojan silmille myös Ryhmiksen näyttämöllä. Aina Bergrothin teksti ja Riikka Oksasen ohjaus tuovat eteemme kirjailijaneron ja hänen valovoimastaan (aluksi) lumoutuneen nuoren toimittajan kahdeksanvuotisen yhteisen taipaleen sekä raadollisesti että tyylitellen. Sekä naturalistisesti, komediallisesti että välillä hyvin viistolla tavalla romantisoiden.

Pidäkkeetön boheemielämä ja alkoholismin synkistämän perhearki vuorottelevat vuoksi-luode-vaihteluna.

Runoilijan juomista ei kuvata suomalaisen komediaelokuvan ja kesäteatterin pitkän tradition tapaan hassuja tilanteita tuottavana riehakkaana ryyppäämisenä.

Ei, kolmea eri vaiheen Saarikoskea esittävät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström eivät niinkään esitä känniä vaan viina-addiktiota, kauheita kankkusia, deliriumia, sammumisia, vieroitusoireita.

Draamallisena referenssinä The Poetille voisi nostaa esiin jopa Ludvig Holbergin 250 vuotta vanhan klassikkokomedian Jeppe Niilonpoika, sillä Pentissä on näytelmän mahtailevaa nimeä myöten samansukuista alkoholistin morkkista ja rajattoman itsetunnon sekoitusta kuin paroniksi itsensä kohottavassa juopossa Jepessä.

Ja molempien toiminnalla on lopulta elämänpiirille traagisia seurauksia.

KUN KATSOMOSSA tiedämme näyttämön Tuula-Liinaa paremmin, miten kaikki todellisuudessa lopulta meni, tulee välillä halu huutaa tälle oman tarinansa päähenkilölle, että ”pistä hanttiin, hanki oma elämä, älä anna sen halventaa itseäsi…”

Mutta mitäs me sittenkään tiedämme suggestion mekanismeista, kun nuoremman Pentin vetovoimasta on kyse.

Saarikosken kiistattomia kykyjä kirjailijana, suomentajana ja debatoijana ei näytelmässä dissata. Hän saa loistaa runoilijana, mutta se säihke ei näyttämöllä jätä katveeseen sitä, miten Pentti omassa hybriksessään ryssi järjestään avioliittonsa ja monet muutkin ihmissuhteensa.

”Maailma on mennyt pois radaltaan, mutta onneksi sillä on napa, Pentti” livauttaa Tuula-Liina sarkastisesti jo siinä vaiheessa, kun hänen oma elämänsä ei ollut vielä solmussa sotkuisessa avioliitossaan.

Niin valovoimainen henkinen liideri – parhaimmillaan – tai raivostuttava huomion- ja säälinkerääjä – pohjamudissaan – kuin Pentti onkin, on Poet of Finlandin päähenkilö siis silti Tuula-Liina. Yhtä aikaa subjekti, objekti ja predikaatti. Tarinan kertoja, näkökulmahenkilö, uhriutumaton uhri, selviytyjä.

Minna Suuronen tekee tässä pitkän Ryhmäteatteri-uransa kenties parhaan ja merkittävimmän roolityön. Suuressa maailmassa tämänveroisista suorituksista käydään kumartamassa Tony-palkintoja ja Oscar-patsaita!

Esityksen loppuvaiheet pariskunta elelee Keravan kosteassa talossa. Robin Svartströmm tekee Pentti-vuorollaan kirjailijasta entistä mahdottomamman elämänkumppanin.

Ohjaaja Oksasen kolmen Pentin taktiikassa (hänen parin vuoden takaisessa palkitussa Minna Craucher -ohjauksessaan Minnoja olivat vuorollaan kaikki kuusi näyttelijää) Haussila, Karvonen ja Svartström tekevät eriasteisesti juoppoutuneet hahmonsa sisäistetysti, ei imitoiden tai karrikoiden.

Karikatyyrejä tai ainakin piirroshahmoja löytyy sitten heidän yllään olevista t-paidoista: niihin on printattuna eri aikakausien ja habitusten Saarikoski-hahmot – näppärä ja naamioitsijoilta vaivaa säästävä tapa tuoda esiin kirjailijan kulloinenkin ulkoinen olemus.

Yksi Oksasen läpihienon ohjauksen kiehtovimmista ratkaisusta löytyy – niin kuin löytyi edellä mainitussa Craucherissakin – esityksen soivasta maailmasta.

Kun Espoon produktiossa kaikki näyttelijät soittivat läpi esityksen itse täydellä instrumenttikattauksella musiikit, The Poet of Finlandissa musa soi yhdellä äänellä. Mutta sitäkin upeammalla.

Sen viides esiintyjä on nimittäin monia sivurooleja tekevä sopraano Johanna Isokoski, joka esittää esimerkiksi Saarikosken ykkösvaimo Marjukan repliikit kovaa, korkealta ja ennen kaikkea kirkkaasti laulaen.

Todellinen kuulon- ja katseenvangitsija hän on kuitenkin täysimittaisemmissa laulunumeroissaan (kaksi Richard Straussilta, kolme Reynaldo Hahnilta), jotka luovat tunnelmia ja rytmittävät esitystä kauniisti ja kontrastisesti.

Johanna Isokoski taipuu kirkkaine sopraanoäänineen esityksessä moneksi, muun muassa Saarikosken pettämäksi ykkösvaimoksi Marjukaksi.

Sivurooleja piisaa Penttejä esittävälle kolmikollekin: Saarikosken kavereita, faneja, toimittajia, kriitikoita ynnä muita kulttuuriaikalaisia.

Mieleen jää vahvimmin Santtu Karvosen esittämä Hannu Salama, Saarikosken Hansa-ravintolan kauden ryyppykaveri ja aikansa kohukirjailija, mutta näytelmän loppuvaiheessa myös Tuula-Liinaa ymmärtävä ja tukeva ihminen, joka välttää Penan kaltaisen kohtalon.

ALUSSA MAINITUSTA Arto Melleristä ilmestyi hänen ensimmäisen vakavan vammautumisensa jälkeen vuonna 2003 seitsemän vuoden ajan kuvattu Tahvo Hirvosen vajaa puolitoistatuntinen dokumentti nimeltä Yksinäisen tähden harhailija.

Pentti Saarikoskestakin riittäisi filmimateriaalia ynnä muuta tallennetta vaikka minkälaiseen dokkariin, mutta Hirvosen työn tapaista hienoa kirjailijamuotokuvaa ei vielä ole tehty. Sellaisen voisi, tässä sekä Homeroksen Odysseian että Joycen Odysseuksen suomentajan tapauksessa sekä elämäntapojen puolesta nimetäkin samaan tapaan. Saarikosken harhailuissa ei tosin yksi tähti riittäisi.

Laadukasta kirjaahan hänestä on, kuten Pekka Tarkan lajissaan verraton kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta ja viimeisen vaimon Mia Bernerin kolme vuotta Saarikosken kuoleman (vain 46-vuotiaana 1983) jälkeen julkaisema muistelmateos PS – Merkintöjä suruvuodelta.

Mutta kiitollisinta on, että Tuula-Liina Varis saattoi kirjoittaa omista ilon ja surun Saarikoski-vuosistaan teoksensa Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka siis otti nimensä Pentin varhaistuotannon runosta. Kirja avasi paitsi hänen avioliittoaan suuriegoisen kirjailijan kanssa, myös raivasi tien hänen omalle kirjailijauralleen, joka on jatkunut tälle vuosikymmenelle asti.

Sitä definitiivistä elokuvallista Saarikoski-dokumenttia odotellessa voi käydä katsomassa vaikka The Poet of Finlandin.

Ei dokumenttina vaan fiktiona, jonka kuvitteellisiin lopputeksteihin voisi kuitenkin liittää epiteetin ”perustuu tositapahtumiin”.