Sadoissa kansallissosialistista Saksaa käsittelevissä elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa toistuu tietty populaarikulttuurinen kauhukuvasto kaikkien hyväksymällä lukuohjeella.

Rane Aunimo

Demokraatti

Teollinen murhaaminen, ghetot, keskitysleirit, summittainen väkivalta ja ihmisen alleviivattu pahuus natsiunivormujen sisällä.

Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993) ja Roman Polanskin Pianisti (2002) ovat elokuvia, jotka perustuvat odotettuun shokkivirtaan. Kun se iskee, katsoja järkyttyy ja muistaa hirviöiden kamaluuden ja vainottujen hyvyyden. Sovituksen tunne seuraa vereen tahriintumisesta ja siitä puhdistautumisesta.

UUDEN ajan tärkein elokuva aihepiiristä on kuitenkin unkarilainen Son of Saul (2015), joka erottuu massasta rajaamalla tapahtumansa puoleentoista vuorokauteen ja kuvaamalla tuhoamiskoneiston julmaa arkea vain yhden vangitun näkökulmasta. Siinä kamera ei vetäydy Saulista metriä kauemmas missään kohtaa elokuvaa.

Pyöveleistä ja uhreista muodostuu näin sirpalemainen kaaos sekä painajaismainen elämän ja kuoleman karuselli ilman heristelyjä tai vetistelyjä.

László Nemesin modernin klassikon lailla The Zone of Interest (2023) on mykkänä huutava kysymys, mihin yksilö venyy äärimmäisissä olosuhteissa, joissa selviytyminen on puhdasta sattumankauppaa.

Jonathan Glazerin muotokokeilussa ei ole vuorostaan yhtä ainutta lähikuvaa. Juutalaismiehen sijaan sen keskushenkilöitä ovat Auschwitzin komendantti Rudolf Höss ja hänen perheensä. Tyyli ei ole itseisarvo vaan siinä toistuu Hössien henkinen välimatka heikompiinsa.

On ajoittain korisevalle eurooppalaiselle elokuvataiteelle lohdullista, kuinka erilaisia keinoja käyttävien ohjaajien töitä yhdistää silti ehdoton, kaupallisuudelle selkänsä kääntävä tulkintahorisontti.

BRITTIOHJAAJAN teos avautuu pari minuuttia kestävällä valkokankaan pimeydellä, jonka taustalla äänimaisema kolisee metallisuuttaan.

Ensimmäisessä kuvassa valkoinen perhe viettää aurinkoista hellepäivää joentörmällä. Mies, luultavasti isä, tiirailee maisemia. Emme vielä tiedä, kuka hän on, mutta hiusmallissa on vihjettä.

Seuraavaksi kamera paljastaa herraskaisen kodin, jossa eliitti kasvattaa kuuliaisia lapsiaan. Kesäisen puutarhan virheetön kauneus kutsuu ajanviettoon, kukkien haisteluun tai pulahtamaan uima-altaaseen.

Häiritä voisivat pihalta näkyvät savupiippu, vartiotorni ja piikkilangalla vuorattu muuri tai etäisesti kuuluvat ihmisten äänet ja junanvihellys.

Koti on Rudolf Hössin ja sen ympärillä keskitysleiri.

Poikkeuksellisessa Auschwitz-elokuvassa ei silti nähdä murhia eikä irstailuja vaan hyvinvoivan eliitin normaalia elämää. Kuuluu vaimea kirkaisu tai yksittäinen laukaus, jotka suodattuvat tavallisen arjen kulkuun.

Pahimpia hetkiä ovat yön näennäisen hiljaiset tunnit, kun päivän tavanomaista hälinää ei ole. Myös katsoja höristää korviaan ja avaa mielikuvitustaan tulkitsemaan kuulemaansa.

Jossain näkymättömissä tapahtuu kaikki se, mistä populaariviihde yleensä kertoo.

MYSTISIÄ, älykkäitä ja kuviltaan rohkeasti ajateltuja töitä harvakseltaan ohjaavan Glazerin tausta on yllättäen musiikkivideoissa, mitä ei tulisi heti arvanneeksi.

Toisaalta video Radioheadin No Surprises -kappaleeseen ei ole akvaariopalloon hukkuvan miehen kuvauksena kaukana The Zone of Interestin painostavasta näyteikkunasta kuolemanlinnan portilla. Tapahtumattomuus ja ympäröivä tuho pakottavat miettimään ulospääsyä, jota ei ole.

Glazer ei pyri lokeroimaan Hössin persoonaa. Hänelle riittää esittää, että miljoonan juutalaisen murhaaminen onnistuu äärimmäisellä etäännyttämisellä metrien päässä hävityksestä. Hyytävä tulkinta on enemmän taiteellinen kuin psykologinen.

Vaikka natsiaihe on teemana niin kulunut kuin jokin voi vain olla, elokuva paljastaa, kuinka uudenlainen muoto voi vielä herättää sen henkiin. Niin karmaisevalta kuin se kuulostaakin.

Korjattu 25.1. klo 8.56: Radioheadin video on No Surprises, ei Karma Police.