Päädytään siis Islantiin, kauniille, tuliperäiselle ja tyhjälle saarelle. Nimetön päähenkilö, nuoruuden kuolemattomuudesta sen jälkeiseen kuolevaisuuteen siirtynyt kolmekymppinen suomalainen nainen, saapuu Laugarvatnin pikkukylään viettämään pari kuukautta hiljaisuudessa.

Hanke saa kehnon alun, sillä hänen kanssaan samassa syrjäisessä majatalossa asuu muitakin etsijöitä.

Levottomuutta syventävät huonosti nukuttu ensimmäinen yö ja sen jälkeisenä aamuna nähdyt paikalliset.

Erityisen ikäviä ihmisiä ei Vedestä ja surusta -romaanissa kuitenkaan tavata. Läheiset ovat välillä ymmärtämättömiä, mutta varsinaista pahuutta ei todisteta tapahtumapaikoilla Suomessa tai Islannissa.

Pessimismi johtuu kertojan fyysisestä ja henkisestä sairastelusta. Se luo Karin teokseen sopivan jännitteen.

VEDESTÄ ja surusta on tehokas romaani, kuten sen teatterilavastajana ja kokonaisvisualistina työskennelleeltä tekijältä sopii odottaa. Islanti osoittautuu täydelliseksi taustaksi luopumisesta johtuvalle kamppailulle.

Myyttinen maa tuntuu vieraalta, mutta kuten käy ilmi, vieraus seuraa kertojaa, koska hän kantaa sitä sisällään.

Nykyhetkeen sijoittuvan matkaosuuden rinnalla kuljetetaan menneisyyden sairauskertomusta, jossa kärsitään ja parannutaan rintasyövästä.

Henkinen toipuminen jatkuu kuitenkin yhä: ”Ja suru, kuinka siihen saattaa hukkua, niin syvää se on, samoin kaipaus ja ikävä, niiden äkkisyvät pyörteet.” (s. 37)

Hukassa oleva päähenkilö kokee tyhjentyneensä sanoista. Hänen tekstinsä pysyy arkisen toteavana lukuun ottamatta vaikutelmia luonnosta:

”Ravun irronneessa saksessa on auringonlaskun puna. Vesirajassa meriheinästä karvaiset kivet odottavat nousuvettä kuin peikot iltapesua. Tuuli takuttaa niitä ja kampaa.” (s. 169)

Näissä hetkissä päästetään irti masennuksesta. Nimetön kertoja ei kuitenkaan enää tiedä, kuka on.

Lohtua tuo lähinnä uiminen, nainen viihtyy veden vieraassa elementissä. Maallinen ruumis on sen sijaan arpinen, syövän muuttama, eikä mieli pysty vielä oikein käsittelemään tapahtunutta väkivaltaa.

Halu takertua menneeseen huolettomuuteen ja pitää yllä illuusiota normaaliudesta on vahva: ”Kyllähän minä teatterintekijänä ymmärrän, kuinka tärkeitä kulissit ovat.” (s. 161)

Pakolliseen surutyöhön kuuluvat negatiiviset tunteet, kuten katkeruus ja viha. Tajutaan kantapään kautta, ettei kukaan meistä ole ainutlaatuinen, vaan osa laumaa ja sukupolvien jatkumoa.

Murhe voi olla yksityistä, mutta sen muodostaman laakson läpi on kuljettava päästäkseen parempaan paikkaan. Vedestä ja surusta -kirjassa opetellaan siksi sekä antamaan tilaa tunteille että käsittelemään niitä esimerkiksi terapiassa.

ROMAANIN alussa on toukokuu, mutta koska Islannissa vuodenajat vaihtuvat eri rytmissä kuin Suomessa, kertoja ajattelee lokakuuta.

Oleskelun jatkuessa sekä sää että hänen mielentilansa paranevat, vaikka hän ei heti uskokaan pystyvänsä olemaan yhtä määrätietoinen ja tarkoituksenmukainen kuin luonto:

”Täällä kesä on ohivilahtava hetki, johon luonto räjähtää varoittamatta. Jokainen lehti ja korsi tietää täsmälleen mitä tehdä, kun aika koittaa.” (s. 129)

Vedestä ja surusta -teoksen rauhallisemmat ja lyyrisimmät osuudet tuovat hetkittäin mieleen Joel Haahtelan proosan. Sillä erotuksella, että jälkimmäinen on alleviivatun uskonnollista ja siinä ollaan heti valmiita antautumaan olemassaolon ihmeelle.

Karin romaanin sankarittaren pitää sen sijaan totutella ajatukseen uudesta onnesta: ”Terve nainen ja sairas nainen, he asuvat molemmat minussa, kilpailevat tilasta, eivät mahdu samaan kehoon.” (s. 154)

Samalla sairastettu rintasyöpä pakottaa rohkeisiin irtiottoihin, kuten matkaan Islantiin. Päähahmoa sympatisoi, mutta Kari syyllistyy esikoisromaanissaan kokeneidenkin kertomakirjailijoiden helmasyntiin eli ylimääräiseen selittämiseen.

Vedestä ja surusta -kirjan huipennus jää tästä syystä mieleen kliseisen siistinä.

On pieni pettymys, ettei tulivuori purkaudu tai maa halkea imaisten saarelaiset sisäänsä, mutta toisaalta eihän kaikkien romaanien tarvitse olla dramaattisia tilityksiä.

Karin selviytymistarinan jälkeen uskoo itsekin pärjäävänsä, heitti elämä sitten eteen millaisia vastoinkäymisiä tahansa.