Median ja poliitikkojen jännitteisyydestä huolimatta näiden tarjoama kuva on melko yhtenäinen, mutta ei yllä kovin syvälle. Teoksista kolme on kirjoja, yksi audiodraama.

Yhä useammin elämäkertoja kirjoitetaan nelikymppisistä, mutta tässä tapauksessa siihen on sekä aihetta että valtava tilaus.

Kaikki kolme aiheesta tehtyä kirjaa – myös Marinin oma – ovat myös sukupolvikertomuksia: Iltalehden palkittu politiikan toimittaja Lauri Nurmi on vain viisi vuotta Marinia vanhempi ja Helsingin Sanomien palkittu tutkiva toimittaja Salla Vuorikoski kahdeksan vuotta.

Kaikki ovat ammattikirjoittajien kynästä; Marinkin on satojen ellei tuhansien kolumnien, bloggausten, kirjallisten kysymysten, politiikka-aloitteiden sekä poliittisten puheiden kirjoittaja, jo kouluaikana kirjoittamisesta innostunut.

Marinin oma teos on tehty etupäässä kansainväliselle yleisölle, mutta voidaan myös kysyä, onko Vuorikosken ja Nurmen yksityiskohtia metsästävien kirjojen ensisijainen kohdeyleisö muutamien kymmenien tuhansien politiikan suurkuluttajat eikä suomalainen suuri yleisö.

Tässä suhteessa audiodraama asettuu näiden väliin: se kertaa sopivasti muttei liikaa tositapahtumia poimien samaan aikaan lillukanvarsien joukosta teemaansa sopivia yksityiskohtia rajallisen määrän.

Kaikki neljä tarinaa ovat juoneltaan kronikoita ”kuinka x:stä tuli x”. Sanna Marin käyttää aikaan ennen pääministeriyttä kuitenkin vain 80 sivua. Vuorikoskelta kuluu samaan lähes 150 sivua ja Nurmelta yli 170, audiodraamaltakin ensimmäisen tunti neljästä.

MARININ omaelämäkerran ratkaisu on oikea: toiminta vallan ytimessä on kiinnostavampaa kuin tie sinne. Isomman kuvan enempi pohtiminen olisi tehnyt molemmille journalisti-kirjailijoiden teoksille hyvää.

Marinin nousussa valtakunnanpolitiikkaan kiteytyy nimittäin rakennemuutos: ennen Pirkanmaalta pääsi demarisenaattoriksi, jos oli siihen halukas paperitehtaan pääluottamusmies.

Tällä vuosituhannella ei tätä reittiä ole enää noustu Arkadianmäelle; Mänttä profiloituu kuvataidekaupunkina ja Valkeakosken kansanedustajana on Anna Kontula (vas.), toisen pirkanmaalaisen nuorten naisten tienraivaajan Rosa Meriläisen (vihr.) tavoin paljon enemmän Marinin hengenheimolainen kuin taannoiset ay-järkäleet Jorma Rantanen (sd.) tai Reijo Lindroos (sd.).

SUOMI HOITI koronapandemian jälkikäteen kansainvälisesti vertailtuna erinomaisesti.

Avain tähän oli – muiden Pohjoismaiden tavoin – kansalaisten luottamus hallitukseen ja hallituksen kansalaisiin. Marin tuo tämän kirjassaan esiin, Vuorikoski ja Nurmi eivät niinkään.

Toimittajat sen sijaan ovat dokumentoineet hallituksen päättäväisyyttä edeltäneen jahkailun, siinä missä poliitikko-Marinin kirjassa tämä ei näy. Ja yksikään neljästä kertomuksesta ei mainitse niitä poikkeuksellisia sanoja, jotka Sanna Marin ainoana Suomen johtajana maamme itsenäisyyden aikana sanoi pandemian alkuvaiheessa kansalle: ”Me tulemme tekemään virheitä.”

En muista kenenkään toisen suomalaisen johtajan koskaan myöntäneen moista etukäteen. Tämän toteamuksen taustoista olisi ollut kiva kuulla enemmän.

Kriisistä selvittiin, koska Marinin kokemuksen puute nuorena poliitikkona ja tuoreena pääministerinä ei poikennut kenenkään muunkaan kokemuksen puutteesta: korona yllätti Suomen, Euroopan ja maailman housut kintuissa.

Pandemian hoidon ja Nato-prosessin kronikointi saa valtaosan pääministerikauden sivutilasta kaikissa opuksissa.

Marin ja Vuorikoski käyttävät muita enemmän tilaa hallitusohjelman seurantaan, varsinkin Marinin sydämenasian, ilmastopolitiikan onnistumisen arviointiin (eteenpäin mentiin). Nurmi ja audiodraama eivät niinkään pysähdy substanssikysymyksiin.

Avustajista sen sijaan lähinnä luetellaan nimiä. Tulee vaikutelma, että he ovat samanikäisiä ja samanhenkisiä kuin Marin – mutta mistä se kertoo? Ketä toisen tyyppistä ihmistä Marin kuunteli, vai oliko hän todellakin läpi vaikeiden aikojen juureton, yksinäinen susi?

Ja kun sekä Nurmi että Vuorikoski luonnehtivat Marinia ideologiseksi ja pragmaattiseksi – jotka usein näyttäytyvät vastakohtaisina poliitikkotyyppeinä – mikä oli Marinin erityinen tapa yhdistää tuli ja vesi päivittäiseksi politiikan teoksi?

Kovin moni kysymys jää vastausta vaille.

YHDISTÄVÄ TEEMA kaikissa neljässä teoksessa on Marinin ja median jännitteinen suhde.

Kuten toimittaja Veera Luoma-aho muistutti HS:n kolumnissaan syyskuussa 2023, pandemian alkuaikoina median suhde Mariniin oli kunnioittava. Mutta siinä missä media muistuttaa kunnioittaneensa Marinia, hän itse muistaa ensi sijassa jahdin.

Helpoin selitys eri osapuolten näkökulmien vastakkaisuudelle on muutos: sen enempää median kuin Marininkaan ei ollut helppo sopeutua siihen, että suhde muuttui.

Osa jännitteistä on puhtaasti seurausta tuosta muutoksesta, mutta osa muutosta oli myös median herääminen pandemian ensimmäisen aallon jälkeen ihmettelemään, mitä muuta sen tehtävä on kuin ajaa ulos suoria lähetyksiä valtioneuvoston tiedotustilaisuuksista.

Nurmi käy innoissaan kaivamaan detaljeja Marinista ja tämän ympäriltä kuin pikkupoika, joka on juuri saanut uuden kaivinkoneen.

Kun koko joukko Nurmen kyökkipsykologisointia tukevaa todistusaineistoa sivuutetaan, faktavyörytyksen seassa on myös tahattomastikin asenteet paljastavia kohtia: Nurmi ei juuri piilottele sitä, että hän pitää joitakin Marinin kantoja tyhminä.

Nurmen kirjaan mahtuu jopa virheellistä tietoa kuten, että Marinin johdolla sote-uudistuksella perustettiin lisää hallinnon tasoja ja byrokratiaa, vaikka tosiasiassa useiden satojen kuntien ja kuntainliittojen organisaatiot korvattiin 21 hyvinvointialueella.

Nurmen kirja päättyykin moraaliseen närkästykseen Marinin muutoksesta.

Vuorikoski on Nurmea tasapainoisempi muun muassa mainitessaan Marinin julkisesta anteeksipyynnöstä Brysselissä pääministeriyden ensi päivinä.

Marinin itsekritiikki puolestaan on valikoivaa: toisaalta hänen suhtautumisensa median toimintatapoihin on hurjimmillaan kauhistunutta, mutta loppujen lopuksi hän kohtelee mediaa varsin lempeästi.

Vain hän itse tietää, onko vaikutelma tosi vai onko hampaankolossa sittenkin enemmän – joka tapauksessa muistelmakirja sinällään on aina pyrkimys viimeisen sanan saamiseen.

Lauri Nurmi kuuluu varmasti niihin, joihin Marinin ajoittainen inho mediaa kohtaan henkilöityy, eivätkä päätoimiset toimittajat Nurmi sekä Vuorikoski kykene käsittelemään tätä jännitteistä suhdetta objektiivisesti sen enempää kuin Marin itsekään omassa kirjassaan.

Siksikin on hyvä, että meillä on kaikki nämä teokset sekä lisäksi yksi ulkopuolisempkin tulokulma eli Ylen audiodraama.

PIIRTYYKÖ NÄISTÄ kaikista sitten sama kuva samasta ihmisestä? Ehkä yllättävästikin vastaus on: kyllä.

Mutta kuvat ovat ristiriitaisia. Ja kun kysymys on ihmisestä, joka on sekä kansainvälinen superjulkkis että suomalaisen politiikan kriisiajan suurin vallankäyttäjä eli kaksinkertaisesti megasarjaa, ristiriidat ovat eri kohdissa.

Marinin oma kertomus näyttää vilpittömän pyrkimyksen maksimaaliseen valtaan tärkeiden ja oikeiden asioiden tähden ja halun elää mahdollisimman normaalia elämää. Tämä jos mikä on ristiriita.

Kun Marinin oma narratiivi on ollut halu elää ikäistensä kaltaista elämää, kolikon toinen puoli on, että kolmevitosilla ei ole mitään tyypillistä elämää, vaan ruuhkavuosia, pätkätöitä, pyristelyä ja elämän tarkoituksen pohtimista yön hiljaisina tunteina.

Tässä suhteessa Marin toden totta eli mitä suurimmassa määrin ikäistensä kaltaista elämää jo ennen ensimmäistäkään kohua tai puolustautumista. Se tulee Ylen audiodraamassa hienovaraisimmin esiin; eikä ihme, onhan pohjimmiltaan kyse mitä yksityisim mistä tuntemuksista, vaikka iso osa elämästä olisi äärimmäisen julkista.

Bilekohun puolustuksena halu elää normaalia ikäistensä kaltaista elämää voi olla ymmärrettävää, mutta pääministerielämä ei ympärivuorokautisena prässinä ole normaalia – kuten Marin oli siihen mennessä jo ehtinyt huomata. Eivätkä vieraat olleet normaaleissa bileissä, vaan hyvin tietoisia siitä, että he olivat juuri pääministerin vieraana.

Saduissa tanssiaisten taika loppuu keskiyöllä. Yhtä äkillinen oli Marinin ”normaalin” elämän palaaminen pääministerielämäksi.

VAIKKA SANNAN oppivuodet olivat pikakurssia politikointiin, varsinaista taktikoijaa tai junttaajaa hänestä ei minkään valotuksen mukaan näytä tulleen.

Ehkäpä se osaltaan selittää myös kykyä luopua vallasta sillä hetkellä, kun päämäärä on saatu, valtaan päästy ja valtaa käytetty ehkä enemmän kuin kukaan toinen pääministeri nykyisen perustuslain aikana.

Ajattelisin: ei ihme, jos siitä mankelista voi haluta uloskin, niin kauan kuin rusinassa on edes hiukan mehun rippeitä jäljellä.

Tasa-arvoisessa Suomessa pääministeri oirehti samalla tavoin kuin kansalaisetkin: useampi kuin joka neljäs suomalainen työntekijä koki työuupumusoireita Marinin pääministeriaikana.

”Olin menettämässä henkilökohtaisen elämäni hallinnan”, Marin kirjoittaa itse ja kaikessa lakonisuudessaan tulee sanoneeksi asian dramaattisemmin kuin tutkivat toimittajat.

Shakespearen kuningasnäytelmät kertovat juuri sellaisista hallitsijoista. Olipa kuningas nuori kuten Hamlet, vanha kuten Lear tai siltä väliltä kuten Rikhard III, valta syö miestä ja naista armottomasti. Elo pääministerinä 2020-luvun ensimmäisinä vuosina olisi ollut rankkaa ja kuluttavaa kenelle vain.

”MIKÄ MINUA odottaa seuraavaksi? En tiedä, ja juuri niin on hyvä”, kirjoittaa Marin kirjansa lopuksi.

Tämäkin on melkoinen muutos ihmisestä, joka on halunnut valtaan, saanut valtaa ja käyttänyt sitä. Nelikymppiselle Marinille maailman muuttaminen on alussa, mutta hän tietää enemmän kuin ennen, miten sitä muutetaan.

Tiedämmekö me muut Marinista jotakin olen naista enemmän? Hetkellisesti kyllä, mutta uusi työ ja muu uusi, jota elämä tuo tullessaan, muuttaa ihmistä pian taas jälleen.

Marinin ratkaisu oli poikkeuksellinen: luopua lähes kaikesta tutusta. Työympäristöstä Suomen huipulla, avioliitosta ja parisuhteesta, äänestäjistä ja näiden antamasta luottamusasemasta.

Marin ei ole ensimmäinen huippupoliitikko, joka lähtee kotimaan mediariepottelusta ulkomaille töihin.

Alexander Stubb, Jyrki Katainen, Timo Soini ja Sauli Niinistö ovat kaikki tehneet saman valinnan, ja kuten Marin, hekin valitsivat vapauden ja vaurauden yhdistelmän eikä uraa kerjäläismunkkina.

Kuvaavaa on, että kaikilla kuitenkin on veri vetänyt myöhemmin takaisin näkyviin tehtäviin kotimaassa pölyn laskeuduttua, enkä ihmettelisi, vaikka Marin – joka toisin kuin muut edellä mainitut on vain töissä ulkomailla eikä ole hankkinut uutta asuntoa toisaalta – tekisi comebackin hänkin.

Sillä välin Sanna Marin tekee… niin, mitä? Ilmastopolitiikkaa ja Ukrainan asian edistämistä?

Marin olisi voinut itse kertoa, kuinka hän käytännössä edistää näitä tavoitteita – inspirointia väheksymättä, mutta toivo on myös tekoja – globaalisti nykyisessä työssään. Tony Blair -instituutin ikkunat peittävä pimennysverho ei näiden neljän teoksen myötä liikahda tuumaakaan.

Marin ei toki enää ole yleisölle tilivelvollinen samalla tavoin kuin kansanedustaja ja pääministeri on äänestäjille.

Hänen nykyisen työnsä merkityksellisyyden ja tuloksellisuuden arvioinnin aika on joskus myöhemmin, mutta paljon vaikeampaa siitä tulee kuin poikkeusaikojen pääministeriyden selonteosta.