Scarlett Johansson tekee aluevaltauksen ohjaajana. Lempeän draaman taustalla on holokaustin perintö.

Kun näyttelijä on liki kaikkien tuntema, ja kokemustakin jo piisaa, on kameran toiselle puolelle siirtyminen pitkälti omasta tahdosta kiinni. Varsin moni Hollywood-näyttelijä kokeilee nykyään siipiään ohjaajana.

Yhä harvempi kuitenkaan nykymaailmassa kykenee enää tekemään vaikkapa Ida Lupinon tai Paul Newmanin tavoin yhtä noteerattavaa uraa sillä saralla.

Hevoskuiskaaja (1998), Lost in Translation (2003), Vicky Cristina Barcelona (2008), Under the Skin (2013), Marriage Story (2019) – siinä muutama Johanssonin keskeisin elokuva osapuilleen viisivuotiskatsausten vinkkelistä.

Johanssonilla on Tory Kamenin käsikirjoituksen takana hyvä tarina – tai pikemminkin teema: vanhuksen yksinäisyys, joka saa hälyttäviä muotoja. Näennäisen harmittomasta hätävalheesta on nopea tie kokonaan väärään uhri-identiteettiin.

94-vuotias Eleanor (June Squibb) on tarmokas floridalaismummo, joka on kimppa-asunut vuosikaudet parhaan ystävänsä Bessien (Rita Zohar) kanssa. Heidän yhteytensä on ollut niin tiivis, että Bessien holokaustikokemuksesta on tullut osa myös Eleanorin arkipäivää ja tietoisuutta. Kun Bessie kuolee, Eleanor jää yksin luottamuksella jaettujen muistojen kanssa.

Muutettuaan New Yorkiin aikuisen tyttärensä ja lapsenlapsensa hoteisiin Eleanor pakeneekin uutta todellisuutta holokaustin merkitsemien juutalaisten vertaistukiryhmään ja alkaa hetken mielijohteesta kertoa Bessien tarinaa omanaan.

Istunnossa on mukana myös tiedonvälitystä opiskeleva Nina (Erin Kellyman), joka on vastikään menettänyt äitinsä ja kiinnostuu erityisesti Eleanorin kokemuksista.

ASETELMA ON kiinnostava, mutta Eleanor the Great on varsin tyypillinen näyttelijän esikoisohjaus, varsin dialogikeskeinen ja visuaalisesti varovainen, vaikka kuvaajana onkin ranskalaiskonkari Hélène Louvart, joka teki töitä myös Maggie Gyllenhaalin esikoisessa The Lost Daughterissa (2021).

Johanssonin kerronnassa näkyy sinänsä ihanteellinen paineettomuus – uran tulevaisuus ei todellakaan ole tästä kiinni, ainahan voi palata näyttelijäksi. Juuri tästä syystä tähtinäyttelijöitä on vaikeaa mieltää aivan samalle lähtöruudulle vielä tuntemattomien, kaikkensa peliin laittavien debytanttien kanssa.

Varsin yksinkertaistetusti ja selkokielisesti Eleanor the Great etenee. Kulmikkuuksineenkin henkilöhahmotukset ovat ennen muuta sitä miltä vaikuttavatkin.

Piristävintä Eleanor the Greatissa on luodata Eleanorin ja Bessien merkityksellistä asuinystävyyttä ja sen jälkeensä jättämää tyhjyyttä, jota Eleanorin on vaikea kohdata. Kello tikittää makuuhuoneen seinällä, muistona menneestä, jota ei voi enää jakaa.

Eleanorista elämänsä roolin eittämättä saanut June Squibb (s. 1929) ei ole juuri Johanssonia kokeneempi elokuvanäyttelijä, vaikka heillä on 55 vuotta ikäeroa. Squibbin ensimmäinen elokuva oli vasta Woody Allenin Alice (1990), joka valmistui vain vähän ennen Johanssonin ensimmäistä elokuvaa Vanhemmat vaihtoon (1994).

LOPPUPUOLELLA Johanssonin palaset eivät enää pysy käsissä.

Kliseeksi nousee erityisesti Ninan isä Roger (Chiwetel Ejiofor), laajasti ihailtu ja työorientoitunut tv-julkisuuden hahmo. Hänet kuvataan kotiolojaan leimaavassa huomaavaisuuden puutteessaankin esimerkillisenä hahmona, joka nostaa elokuvan tematiikan mediakollektiivisen valistuksen ja julkisen ripittäytymisen epäilyttävälle tasolle.

Eleanorin arveluttavaa ratkaisua verhotaan näin halaavalla, inhimillisellä psykologisella selityksellä, jonka kuitenkin katsojina olemme jo havainneet: hän on vain tavallinen sureva ihminen, joka on uudessa elämäntilanteessaan horjahtanut moraaliselle riskialueelle.

Tätä ei tarvitsisi juurta jaksain tähdentää vaan panna hänet mieluummin kohtaamaan avoimemmin valeidentiteettinsä vaikutukset.

Johanssonille tulee kuitenkin kiire lopettaa elokuvansa kaikkien kannalta hyvin, ilman niitä syvempiä kohtaamisia ja keskusteluja, jotka kytkisivät holokaustin unohtamisen pelon kiinteämmin henkilöiden inhimillisiin suhteisiin ja ajan kulumiseen.