Nimensä puolesta tämä Brian Kirkin toinen pitkä elokuva voisi olla romanttinen draama, mutta kyseessä onkin päinvastaisesti trilleri. Ja kovin perinteinen sellainen, hyvässä ja pahassa.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Vaikka Sydäntalvi-elokuva tarjoaa yllätyksiä ihan loppumetreille saakka, sen tarinankuljetus on kuitenkin kaavamaista, kaikkine erilaisine shokeerauksineenkin trillerigenressä monesti toistettua.

On yksinäinen susi, joka pannaan selviytymään omin voimin kumuloituvaa uhkaa huokuvista vastustajista. On kiristyvien tilanteiden ja niistä irti kepolottelujen ketju, sellainen ojasta allikkoon sananlaskun trillerityyppinen toteutuma.

Perinnekaavaa noudattavat myös koko ajan väkivaltaisemmaksi käyvät käänteet, vaikka Sydäntalvi ei mitään lajityypin verisintä osastoa olekaan.

ELOKUVAN TARINASSA ollaan ehdassa talvimaisemassa, joka tarkentuu ajan kanssa Yhdysvaltain pohjoismaisimmaksi osavaltioksi Minnesotaksi.

Vanhempi naisihminen nimeltään Barb (Emma Thompson) haluaa ehdoin tahdoin änkeytyä tietyn syrjäisen järven rantamaille. Hänen motiivikseen, taas aikamoisen vitkuttelun jälkeen ja takaumien kautta, paljastuu se, että hän tapasi nuorempana käydä siellä kalaretkillä aviomiehensä kanssa.

Mies on nyt kuollut ja tuhkattu, ja minnekäs muualle se tuhka siroteltaisiin kuin minnesotalaiseen järveen..

Tietä kysyessään nainen eksyy aika oudoille oville, joiden takana luimistelee syrjäseudun umpimielistä väkeä. Erään talon kellarista nainen sattuu kuulemaan vaimeita hätähuutoja, ja siitähän se ruljanssi sitten alkaa.

Seuraa ”syväjokimainen” kissa-hiiri-leikki, jossa etenkin pahiksien julmien aikeiden syyt ja taustat jätetään pitkästi hämäriksi. Vasta ihan loppumetreillä valkenee, mikä on saanut erämaiden oudon pariskunnan kidnappaamaan nuoren tytön vangikseen.

Elokuvan loppu on ylipäätään aika poikkeuksellinen, mutta ei siitä tässä nyt sen enempää.

SUOMALAISKATSOJILLE Sydäntalvessa on se täky, että sitä kuvattiin viime vuonna Pohjois-Karjalassa Kolilla. Maailmantähti Emma Thompsonin läsnäolo Suomen talvimaisemissa ja erityisesti suopeat kommentit kohtaamastaan ystävällisyydestä pääsivät meikäläisen median otsikoihin.

Pitää vastavuoroisesti kittää Emma Thompsonia (ja hänen stunt-henkilöstään) siitä, että aika pelottomasti hän on näyttänyt heittäytyneen lumen ja jään arnoille.

Thompsonin sanojen ja tekojen tähden ei silti kannata vielä rynnätä torille. Eipä siihen anna aihetta itse elokuvakaan.

Talvea ja jäätyneitä järviä lukuunottamatta mitään järin suomalaiskansallista ei kuvissa tietysti ole, kun Minnesotaa pitää esittää. Arktinen ulottuvuus on kuvista silti aistittavissa, vaikka Minnesotan pohjoisraja onkin yli puolentoistakymmentä leveyspiiriä napapiiriä etelämpänä.

Niin ikään Minnesotaan sijoittuvassa Coenin veljesten Fargossa oli mukana hiven arktisen kylmää huumoria, mutta Sydäntalvesta kaikki sellaiset vireet puuttuvat kokonaan.

Kirkin elokuvaa on kuitenkin vähän huvittavaa katsoa siltä kantilta, että vanhaan hyvään aikaan 1980-luvun YYA-todellisuudessa Suomi sai useammissakin suuren maailman elokuvatuotannoissa markkeerata ankeaa Neuvostoliittoa. Nyt Nato-maana voidaan esittää sentään jo Yhdysvaltain pohjoisinta kolkkaa eli North Star State, kuten osavaltion kutsumanimi kuuluu.

Eli siellä Pohjantähden alla passelisti ollaan.

POHJOIS-IRLANNISSA syntyneen Brien Kirkin esikoisfilmi 21 Bridges oli toimintarykäys, joka ei Suomessa tullut teatterilevitykseen lainkaan, joten hänen elokuvantekijän kykyjään on meillä saatu mitata vain tv-sarjajaksojen ohjauksista.

Listalta löytyvät muun muassa Game of Thrones, Luther, Dexter ja varsin pätevä Dickens-minisarja Suuria odotuksia, jonka Yle näytti meillä kymmenisen vuotta sitten.

Sydäntalvi antaa jotain lupausta siitä, että Kirkillä voisi olla potentiaalia myös isomman muodon ohjaajana, mutta koska käsikirjoitus on loppujen lopuksi kovin kliseinen, näytön paikka jää paljolti hyödyntämättä.