Salaman loistavan romaanin luin ensi kerran joskus 1970-luvun lopussa, ja siitä lähtien onmieltäni  hiertänyt tietoisuus siitä, että jos tästä tekstistä on tehty onnistuneesti teatteria, sen on täytynyt todellakin olla tapaus.

Tilaisuuksia paikata aukkoa ei ole tarjottu pahemmin sen koommin. Salaman teoksesta ei näet ole uskaltauduttu tekemään Turkan jälkeen toteutuksia. Vain Tampereen Työväen Teatteri on romaaniin rohjennut tarttua vuonna 1988, ja sekin meni minulta ohi. (Salaman proosaa on tuotannon laajuuteen ja painoarvoon nähden tehty muutenkin teattereissamme hämmästyttävän vähän – miksi?)

Helsinkiläinen, freelance-teatterilaisista muodostuva Projektori-ryhmä ja tamperelainen pieni ammattiteatteri Siperia ovat nyt tehneet yhteistuotantona tilat ja tekniikan tarjoavan Tampereen Teatterin kanssa Salaman romaanista näyttämösovituksen.

Sanottavan voima yhä kanssamme

Odotus tulee palkituksi myös hienolla esityksellä. Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän “Näkijä-tekijä” on yhtä aikaa omaääninen ja Salaman romaanille kunniaa tekevä. Se romuttaa myyttejä, repii auki haavoja ja eikä ota nössönä vastaan minkään itse itsensä proleluokkaan nimeämän “työväen presidentin” vaalilauseita vastakkainasettelun ajan päättymisestä.

Hannu Salama sai romaanistaan aikoinaan laskiämpäreittäin ryönää niskaansa niin äärivasemmalta kuin -oikealta. Varsinainen tuplajättipotti.

Kirja ilmestyi keskellä taistolaiskauden alkukiihdytystä, ja änkyräkommunistien oli paha niellä Salaman näkemystä sota-ajan käpykaartilaisten sisäisestä epäyhtenäisyydestä ja antisankarillisuuksista. “Omilta” lankesi armoton luokkapetturin leima. “Isänmaallisissa piireissä” Salamalla oli jonkinlainen kulttuuridesantin maine, sillä esimerkiksi kirjailijan suorasukainen tapa kuvata ohranan eli etsivän keskuspoiliisin menettelyjä ei oikein maittanut sinivalkoväen parissa.

Oikeastaan Siinä näkijä missä tekijä raivostutti vielä kolmannellakin rintamalla. Romaanin kertojaminä, Salaman alter ego Harri Salminen, joka yrittää läpi teoksen päästä selville lähipiirinsä menneisyydestä, herätti yleistä pahennusta elämäntavoillaan. Viina, irtosuhteet ja perhe-elämän retuperäisyys olivat salamalaisen proosan tavaramerkkejä, joita oli vaikea niellä tietyissä (teko)pyhissä piireissä.

Kaikki tuo lyödään katsojan silmien eteen herran vuonna 2018 kiinnostavasti jäsenneltynä. Sanottavassa on voima yhä läsnä, mutta jotenkin on vaikea kuvitella, että Frenckellin esityksen tähden enää seinille hypittäisiin. Väliajallakaan ei äkkisilmäyksellä näyttänyt kukaan poistuvan. Sietokykykö on kasvanut? Kun mikään ei riitä…? Vai osataanko Salamaa nyt lukea ja katsoa oikein?

Poikkeavasti käytetyt draaman ainekset

Ari-Pekka Lahden ja ohjaaja Juha Luukkosen dramatisointi Salaman teoksesta yllättää. Esitys on enemminkin sarja monologeja ja toisiinsa kytkeytyviä tarinajuonteita kuin dialogivetoista  draamaa. Kun näytelmän henkilöt on usein vielä siroteltu vakaisiin asemiin eri puolille pelkistetysti lavastettua näyttämöä kuljettamaan tarinaa, jolloin kontaktit kontaktiin vastanäyttelijöiden kanssa jäävät vähemmälle, on pieni ihme, että syntyy näin intensiivistä teatteria.

Alkutekstin ydinainekset pääsevät dramatsoinnissa kuitenkin kunniaansa. Loppuun asti viety kuuliainen aattellisuus, monen sortin petturuus ja suomalaisen väkivaltakoneiston synkkä historia peilattuna 1970-luvun läpipolitisoituneeseen ilmapiiriin, ovat omiaan pitämään intensiteettiä yllä. Toisaalta sodanajan maanalainen toiminta ja käpykaartilaisuus ovat olleet niin arkoja teemoja, ettei niistä ole puhkikulutetettavaksi asti draamaa tai proosaa suollettu.

Esitys liikkuu sujuvasti monessa aikatasossa, sillä Salaman romaanissa fokuksessa olevat 1940-luvun alku ja 1960-70-luvun taite saavat rinnalleen nykypäivän, jota dramatisoijat tuovat näyttämölle hienovaraisin, mutta terävin tekstillisin viittauksin ja musiikkivalinnoin. Ne myös solahtavat sopivan kärjekkäinä ja punnittuina hyvin Salaman tekstin lomaan.

Esimerkiksi mainittu “työväen presidentti” -vääristely tai sukunimikaimaministerin kannanotot sodan ajan oikeisto-vasemmisto-suhteista napsahtavat kohdilleen. Samoin Manic Street Preachersin tai R.E.M:in läsnäolo “soundtrackilla” puhumattakaan niistä aikalaisbiisesistä kuten Lennonin “Working Class Hero” tai vielä aikalaisemmasta “Veli, sisko” -klassikosta.

Tietoisesta staattisuudestaan ja roolihenkilöiden pelkistyksestään huolimatta Luukkosen ohjausratkaisu luo näyttämölle tiukan jännitteen. Maanalaisen toiminnan luonne korostuu hämärässä valaistuksessa ja sordinoidussa puheilmaisussa, ja kun toiminnan paikka tulee – esimerkiksi ohranan kuulustelusellin väkivaltaisuudet tai kommunistosoluun kohdistettu isku – teho on luja.

Säröttömänä kollektiivina toimivat yhdeksän näyttelijää loihtivat näyttämölle vetovoimaisen ilmapiirin. Näyttämöapahtumien yllä leijuu koko ajan kiehtova salaperäisyyden utu, jonka läpi haluaa päästä näkemään. Lopulta pääseekin, mutta paha ei saa välttämättä palkkaansa eikä siellä sitä kiitoskaan seiso. Mutta elämä jatkuu, suurimmalla osalla.

Toinen aika, toinen elämä

Ajat ja arvot ovat muuttuneet, kommunismin ihanteet on kiitollisesti kuopattu eikä kirjailijakuvaankaan kuulu enää ylenpalttinen renttuilu. Silti Siinä näkijä missä tekijä on tärkeä teos tässä hetkessä. Se saa ajattomuutta ihmisen ainaisesta tarpeesta ottaa selvää historiastaan. Se elää ajassa, jossa muistellaan vuoden 1918 tragediaa, sillä sieltä Hennalan ja Tammisaaren leireiltä, Neuvosto-Karjalaan paenneiden kommunistien konklaaveista ja pakkosyötetystä talvisodan hengestä kumpusi se Salaman romaanissa kuvattu katkeruus ja vastarinta, joka ajoi jatkosodan aikana kotirintamalla maanalaiseen toimintaan omia vastaan.

Meidän on hyvä ymmärtää tässä ajassa niitä motiiveja, jotka synnyttivät uutta kapinaa jo yhden katastrofiin päättyneen vallankumousyrityksen jälkeen ja johtivat sabotaaseihin ja jopa aseelliseen väkivaltaan vaikka emme noita tekoja hyväksyisikään. Tai juuri siksi.

On myös hyvä nähdä, millaisena kirjailijan työ näyttäytyy salamalaisesta perspektiivissä. Brändäysuskoisessa ja jatkuvaan esilläoloon velvoittavassa nykypäivän pinnallistetussa kirjallisuusilmastossa vahvat tekemisen motiivit, kuten vaikka aattellisuus, saavat kumartamaan syvään.

On myös erityisen hyvä, että meillä on Projektori-ryhmän ja Siperian kaltaisia teatterikollektiiveja, joilla riittää rohkeutta tarttua tällaisiin monisyisiin, kovaa dramaturgityötä vaativiin klassikkoteksteihin ja tuoda niihin omia näkökulmiaan.