Tanssin talon tämän viikon kansainvälinen vierailu, berliiniläisen Sasha Waltz & Guests -ryhmän Beethoven 7 oli kokemuksena todella äärilaitojen esitys.

Annikki Alku

Demokraatti

Sasha Waltz on yksi eurooppalaisen nykytanssin tunnetuimpia koreografeja, jonka jo kolmekymmentä vuotta kestänyt ura on täynnä hienoja teoksia ja yhteistyötä monen tunnetun tanssiryhmän kanssa. Oma ryhmä hänellä on ollut vuodesta 1993.

Waltzin teokset ovat usein olleet suurimuotoisia ja visuaalisesti vaikuttavia ja niissä on yhdistetty useita eri taiteenaloja arkkitehtuurista elokuvaan.

Myös viime vuoden maaliskuussa kantaesityksensä saanut Beethoven 7 on upea ja hyvin vaikuttava, mutta myös hämmentävä. Esitys koostuu kahdesta eri teoksesta, enkä ihan pohjimmiltaan ymmärtänyt miksi ne on yhdistetty, sillä niin erilaisia ne ovat.

Ensimmäinen osa muodostuu Diego Nogueran elektronisen musiikin tilausteoksesta Freiheit/Extasis ja toinen osa Ludwig van Beethovenin Sinfoniasta nro 7 A-duurissa (op.92).

Nogueran sävellystä, jonka hän esityksessä myös itse ajoi näyttämöllä, voi musiikillisesti pitää dystopiana potenssiin kymmenen.

Sen usein volyymiltaan erittäin voimakas äänimassa oli täynnä tuhoa, sotaa, taisteluja ja kaiken loppumista oikeastaan ilman pilkahdustakaan mistään positiivisesta. Runsaasti hyvin matalia äänitasoja käyttävä teos resonoi jopa fyysisesti katsojan kehossa.

Myös koreografia ja esityksen visuaalinen ilme olivat täynnä samaa lopun ajan tunnelmaa. Suurimman osan ajasta värittömän harmaan asuiset tanssijat liikkuivat valokiilojen halkoman runsaan savumäärän seassa, joka lopussa värjäytyi verenpunaiseksi.

TANSSIJOIDEN liike alkoi hyvin pienestä ja kasvoi vähitellen suuremmaksi ja laajemmaksi.

Kouristuksenomaista eloonjäämistaistelua käytiin sekä yksin että yhdessä muiden kanssa. Jokainen hivenenkin positiivisempi liikefraasi tai ryhmäosuus päättyi aina tuhoon. Ulospääsyä tilanteesta ja minkäänlaista uutta alkua ei ollut.

Tämä ei tarkoita, että itse tanssi olisi ollut raskasta tai monotonista. Liikekieli oli rikasta ja tanssijoiden työskentely energistä ja sinänsä erittäin nautittavaa katsottavaa.

Kokonaisuus vain oli ylen määrin raskas, varsinkin kun esitys oli hivenen liian pitkä ja toisteinen.

Tämän teoksen perusteella vapaus ja ekstaasi ovat pelkkää tuskaa ja tuhoa, joka ei johda minkäänlaiseen tulevaisuuteen.

AIVAN toisesta maailmasta oli esityskokonaisuuden toinen osa, väliajan jälkeen nähtävä ja kuultava Beethovenin seitsemäs sinfonia kokonaisuudessaan. Beethoven sävelsi teoksen vuonna 1812, jolloin hän oli kuuroutumassa.

Samaan aikaan hänen sanotaan olleen myös pettynyt ja turhautunut eurooppalaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, joka ei muuttunutkaan niin edistykselliseksi kuin oli kuviteltu.

Tämä teema on koskettanut myös Waltzia: kitka yksilön ja yhteisön, muutoksen ja säilyttämisen välillä ja miten ne vaikuttavat kunkin elämään. Mutkia ja takaiskuja tulee, ja jo saavutetut vapaudet voivat tulla uhatuiksi.

Kolmentoista tanssijan esittämä teos oli abstrakti, mutta täynnä tunnetta. Koreografia oli erittäin musiikillinen, jopa musiikkiuskollinen. Waltz käytti tanssijoita ja tanssijaryhmiä kuin partituurin soittimia ja soitinryhmiä tuoden esiin kutakin vuorollaan.

Liike kulki tiukasti sävellyksen mukaisesti. Silti se oli elävää ja hengittävää. Tanssi virtsi esteettä silloinkin kun se oli tiukan yhdenmukaista ja mekaanisempaa. Ensimmäisen osan keveydestä ja valoisuudesta siirryttiin tummempiin sävyihin, visuaalisesti ihan konkreettisestikin. Valkoiset tai ihonväriset asut muuttuivat alaosiltaan mustiksi.

Tanssijat olivat loistavia. He olivat yhtä aikaa yksilöitä ja tiiviisti yhdessä toimiva ryhmä. He myös oikeasti näkivät toisensa, eivätkä vain toteuttaneet koreografiaa. Teknisesti he olivat erittäin osaavia, mutta eivät silloinkaan yhdestä muotista valettuja. Esitys oli yhtä liikkeen juhlaa, jonka ei oikeastaan toivoisi loppuvan koskaan.