Historioitsija Jukka Korpelan teos osoittaa, että näin ei ole. Vaikka hän piirtää historian kaaren perinteiseen tapaan neandertalinihmisestä nykyaikaan, hän avaa kehitykseen tuoreita näkökulmia ja ulottuvuuksia.

Ensinnäkin Korpela korostaa, kuinka ristiriitaisia eri tutkijoiden ja filosofien tulkinnat menneisyydestä ovat. Tämä pakottaa lukijan ajattelemaan itse ja muodostamaan omat johtopäätöksensä.

Toiseksi hän muistuttaa, ettei mikään historiallinen ilmiö ala tai pääty äkillisesti. Vanha ja uusi elävät pitkään rinnakkain ja sekoittuvat toisiinsa.

Kirjailija kritisoi tapaa, jolla historiaa luetaan oman aikamme silmin sen sijaan, että yrittäisimme ymmärtää menneisyyttä sen omista lähtökohdista.

KIRJAN keskeinen viesti on, ettei mikään aate tai sen toteutuminen ole mustavalkoinen.

Kristinuskon varhaisvaiheissa siihen sekoittui vaikutteita idästä ja lännestä, sillä Rooma oli kulttuurien tilkkutäkki. Kaste, pyhä ateria, ylösnousemus ja viimeinen tuomio olivat tuttuja gnostilaisuudesta ja Mithran kultista.

Isiksen kultin äitihahmo vaikutti käsitykseen Jumalanäidistä, ja kirkkojen itä-länsi-suuntautuminen juontaa juurensa auringonkultista. Myös jako hyvään ja pahaan on peräisin zarathustralaisuudesta.

Korpelan mukaan aikamme ymmärtämisen kannalta ratkaisevin historiallinen käänne oli Rooman valtakunnan jakautuminen Itä- ja Länsi-Roomaan.

Idän perillisiä ovat Venäjä, Bysantti ja islamilainen maailma; lännen perillinen on Eurooppa. Idässä yhteiskunta rakentui klaaneille ja mystiikalle, lännessä yksilöllisyydelle ja järjelle.

Lännessä järjen käyttö huipentui Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiaan ja myöhemmin valistusfilosofiaan, joka kyseenalaisti kirkon, aatelin ja kuninkaan vallan ja loi perustan moniarvoiselle demokraattiselle yhteiskunnalle.

Adam Smithin talousteoria täydensi tätä kehitystä korostamalla yksilön etua ja markkinoiden näkymätöntä kättä.

VALISTUS synnytti myös kehitysajattelun: käsityksen siitä, että ihmiskunta kulkee taikauskosta kohti tieteen valoa. Tämän seurauksena länsimaat hyväksyvät muut tasavertaisiksi vain, jos nämä omaksuvat lännen kehitysmallin.

Itä, erityisesti Venäjä, ei halua astua tälle tielle – eikä länsi kykene ymmärtämään tätä. Kun lännessä ihmetellään, miksi Venäjä tuhlaa miljardeja sotaan, oletetaan talouden olevan kaikkialla tärkein arvo. Idässä raha ei ole samalla tavalla keskiössä.

Korpela vihjaa, että idän kulttuurit suhtautuvat aidon kriittisesti lännen rahanpalvontaan ja kilpailuyhteiskuntaan ja pyrkivät suojelemaan kansojaan siltä – vaikka autoritaarisin keinoin. Idän taikasana on yhteisöllisyys, lännen yksilöllisyys.

Ei ole yllättävää, että Marxin ajatukset saivat idässä suopean vastaanoton: sosialismi näyttäytyi yhteisöllisyyden ruumiillistumana.