Alun perin työryhmän oli tarkoitus purkaa Sofokleen Antigone-tragedia ja tehdä antitragedia, alkuperäisteoksen uhrietiikasta ja kohtalonomaisuudesta vapaa esitys.

Ensi-illan oli määrä olla vuonna 2021, mutta pandemia sulki teatterit. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Alkoi näyttää siltä, että tragedia on lajina hyvin ajankohtainen.

Tampereen yliopiston teatteritaiteen professori Pauliina Hulkon dramatisoima, puvustama ja ohjaama sovitus Antigonesta on koherentti kokonaistaideteos. Se koskettaa, naurattaa ja järisyttää.

Hanna Raiskinmäen tulkitsema Antigone rajaa Takomon näyttämölle showpainikehän asetellen joustavat kehäköydet paikoilleen. Taustalla musisoivat Sami Nieminen ja Onni Pirkola puettuina kehätuomarin asuun.

Antiikin tragediaan kuuluvan kuoron tavoin he kommentoivat tai tukevat Antigonen kertomusta. He myös tuottavat melkein koko esityksen ajan monenvärisiä ääniä sekä sydämeenkäyviä blues- ja kantrisovituksia.

Antigone kertoo lähtötilanteen: Hän haluaa haudata käynnissä olevassa taistelussa kuolleen veljensä Polyneiken, mutta kuningas Kreon ei salli sitä, sillä Polyneike on taistellut väärällä puolella. Kuolemanrangaistuksen uhallakin Antigone ryhtyy etsimään veljensä ruumista.

TARINA etenee Raiskinmäen hämmästyttävänä fyysis-miimis-äänellisenä bravuurina. Kaikki huomio tarrautuu häneen kuin liimapaperiin.

Hän on kohtalo, hän on kosto, hän on kuolema, hän on rakkaus, hän on vapaus ja oikeus. Hän on kaikki teemat, mitä myytti sisällään kantaa. Raiskinmäki maalaa koko valtavan tragedian Takomon pieneen saliin hämmästyttävällä voimalla.

Kun hän ironiseen sävyyn kuvailee ihmiskunnan saavutuksia kierrellen taistelukehässään, hänen tanssahteleva, kulmikas ja nykivä liikkeensä tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen, juuri sinne, missä myytit syntyvät.

Ja Raiskinmäki toteuttaa ne hienosti, nyanssit halliten. Esityksen bluesbiisit kaikuvat hänen vahvalla, raa’alla ja notkealla äänellään, joka silittää pehmeästä ja viiltää kipeästi.

Näemme myös akrobaattisen yksinpainin, jossa Antigonen taistelutahto ja toisaalta väkivallan raakuus konkretisoituvat.

Ja koska katsomme murhenäytelmää, loppu on raskas. Sitä edeltää kuitenkin pitkä hetki, jolloin yksinäinen valospotti sinkoaa pilkkopimeään katsomoon säteitä kaikissa sateenkaaren väreissä.

Onko siinä meille katharsis? Voimaannummeko me enää mistään? Jäämmekö ikuisiksi katsojiksi vai onko meissä jäljellä taistelutahtoa?

Hanna Raiskinmäki on esiintynyt muun muassa lastenelokuvissa ja kuunnelmissa sekä viime aikoina Milja Sarkolan ohjauksessa Minä valitsin sinut ja Takomon Viiksi-instituutissa sekä Jenni-Elina von Baghin tanssiteoksessa As Time goes by. KUVA MITRO HÄRKÖNEN

ANTIGONEN tragediaa on tulkittu monin tavoin, kuten erilaisten voimien ristiriitana, kaaoksen ja harmonian, jumalallisen käskyn (sukulaiset haudattava kunniallisesti) ja jääräpäisen kuninkaan vastakkainasetteluna.

Myöhemmissä tulkinnoissa korostuu valtion ja vallan sekä yksilön ja kodin välinen konflikti.

Takomossa en voi välttyä katsomasta tragediaa itsekkyyden ja pahuuden sekä rakkauden ja oikeudentunnon välisenä taisteluna. Ohjaaja esittää käsiohjelmassa toiveen, että esitys auttaisi pääsemään irti passivoivasta murheesta.

Passiivisen katsojan roolia problematisoi myös Espoon teatterissa parhaillaan esitettävä Sinna Virtasen sovitus Ovidiuksen Arakhnesta. Monikerroksisessa mutta ilmavassa esityksessä on myös elementtejä showpainin maailmasta.

Antiikin myyttejä hyödynsi myös Kansallisteatterissa alkuvuodesta nähty Jussi Moilan ja Juhana von Baghin Jumalat, joka käsitteli eurooppalaista identiteettiä.

Mikä myyteissä puhuttelee juuri nyt? Ainakin ne tuntuvat ikiaikaisiin ihmisyyden, jumaluuden ja vallan kysymyksiä tiivistäessään osuvan tämän hetken kipukohtiin.

Suurvaltapolitiikka, sodat sekä ihmiskunnan ja luonnon kohtalo ovat tässä, joka päivä, eivät enää jossain toisaalla tai kaikenmaailman dosenttien ja filosofien pohdinnoissa.