Aino A. on loogista jatkoa Järvelän edelliselle romaanille Klik (2020), jossa valokuvataiteen paljastettiin olevan naisten muovaamaa ja miesten omimaa. Sävy on leikkisä ja provosoiva, kuten Aino A.:n takakannessa todetaan, mutta pohjimmiltaan kiltti romaani loukannee lähinnä arkkitehti Alvarin kovimpia faneja.

Järvelä kertoo ajasta, jolloin uraa luoneita naisia pidettiin itsekkäinä ja miehet saivat tehdä mitä tahtoivat: ”Omaehtoinen ajattelu oli kiellettyä, ainakin naisilta.” (s. 140) Romaani perustuu huolelliseen tutkimukseen ja tositapahtumiin, mutta ottaa taiteellisia vapauksia. Menneisyyteen sovelletaan nykyisiä arvoja. Lisäksi esimerkiksi Ainon päiväkirja, johon hän kirjaa syvimpiä tuntojaan, on keksitty.

Vähätellyt naiset

On silti vaikea välttyä vaikutelmalta, että Järvelän harrastama naisten ylistäminen on jokseenkin ohjelmallista. Kirjailija mainitsikin eräässä tuoreessa haastattelussaan tehtäväkseen nostaa esiin vähemmistöjen ääniä.

Hän kärjistää ja liioittelee. Hänen lennokkaan proosansa keskeltä löytyy kuitenkin teräviä ajatuksia, kuten ajatus arkkitehtuurista valtana. Rikkaat tilaajat ja muut mesenaatit antavat parhaat projektit kavereilleen tai sukulaisilleen aidossa hyvä veli -hengessä. Ainon kaltaiset ulkopuoliset ovat tässä pelissä heikoilla.

Lisäksi arkkitehtuuri nähdään varastamisena. Sen tekijät lainaavat toisiltaan, joskus kunnioittavassa ja joskus ilkeässä hengessä. Aino ja Alvar tekevät yhteistyötä, mutta jälkimmäinen omii kunnian: ”Kaiken minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa.” (s. 7)

Kuvioon sopii, että miehestä on kirjoitettu runsaasti ja nainen jätetty huomiotta lähes kokonaan. Ainoa on vähätelty harrastelijaksi, mistä muutkin naisarkkitehdit ovat joutuneet kärsimään. Aino A.:ssa tavataan edelläkävijä Wivi Lönn, joka joutui niin ikään mieskollegoittensa jyräämäksi.

Tilanne tuntuu epäreilulta ja mahdottomalta, mutta Järvelä valaa uskoa siihen, että miehinen kunnia on katoavaista: ”Ne homekorvat ovat nyt pölyä ja tuhkaa, heidän valtikkansa ovat murentuneet ja miekkansa ruostuneet.” (s. 32)

Avioloukussa

Aino A. edustaa tasaista fiktiota, jollaista Jari Järvelältä sopii odottaa. Hän yhdistää jälleen historian ja yhteiskunnallisuuden vetävään kerrontaan. Kaikki olennainen selviää kirjasta. Varsinaisen tarinan perään on kuitenkin lisätty jälkisanat, joissa esimerkiksi korostetaan romaanin olevan ”fiktiota, vaikka useat sen hämmästyttävistäkin tarinoista pohjautuvat tositapahtumiin.” (s. 394)

Ainon vahvuutta ja Alvarin heikkoutta väännetään lopulta vähän liikaa rautalangasta. Edellinen on kaikki neljä klassista alkuainetta: tuli, maa, vesi ja ilma. Hän on kunnianhimossaan, luovuudessaan ja käytännöllisyydessään jokseenkin epäuskottava, liian täydellinen.

Kumppani Alvar osoitetaan sen sijaan isoksi lapseksi, jolla on suuri suu ja vähän osaamista. Hän on elämässään rymistellessään kuin norsu posliinikaupassa. Miehen lapsellisuudessa on tosin se hyvä puoli, että sen vallassa kaikki tuntuu mahdolliselta. Kehuissa riittää silti varauksia: ”Sinkoilevissa, sirpaleisissa ajatuksissa on etunsakin, ainakin ne ovat odottamattomia. Nykyään Aino on kuitenkin varma, että parhaatkin Alvarin ideat jäisivät raakileiksi, jos hänellä ei olisi rinnallaan Ainoa. Ja Ainon ohella kokonaista joukkuetta.” (s. 264)

Lukija jää miettimään, miksi Aino on valinnut Alvarin kumppanikseen ja perustanut tämän kanssa perheen. Alvar on alusta loppuun ääliö ja Aino edistyksellinen nainen, jonka jumittumista avioloukkuun ei selitetä tarpeeksi tyhjentävästi. Oliko se ainoa mahdollisuus edetä uralla?

Reippaat kärjistykset eivät haittaa, mutta Aino A.:ssa ei ole perusteesiensä, Alvar Aallon kulttimaisen maineen ja miehisten etuoikeuksien haastamisen, lisäksi paljoa pureksittavaa. Järvelän edelliset teokset, ja etenkin Kosken kahta puolta (2019), ovat monitasoisempia.

Aino A. toimii, mutta Järvelä olisi voinut mennä siinä vielä pidemmälle ja syvemmälle. Ainon voima ja Alvarin sikamaisuus tehdään nopeasti selviksi, mutta panoksia ei koroteta, vaan homma jää vähän kesken.

KIRJA:
Jari Järvelä:
Aino A.
Tammi 2021, 395 s.