Heinäkuussa Ankarassa pidetty Nato-huippukokous vahvisti Euroopan puolustuksessa jo vuotta aiemmin Haagissa tapahtuneen historiallisen suunnanmuutoksen: eurooppalaiset liittolaiset ja Kanada ovat sitoutuneet kantamaan huomattavasti nykyistä suuremman taloudellisen vastuun omasta puolustuksestaan.

Ankarassa liittokunta totesi eurooppalaisten liittolaisten ja Kanadan jo kasvattaneen varsinaisia puolustusinvestointejaan yli 139 miljardilla dollarilla vuoden 2025 jälkeen. Huippukokouksen julkilausuman mukaan ne ovat yhdessä Yhdysvaltojen kanssa ottamassa suurempaa vastuuta liittokunnan puolustuksesta.

Lupauksen hyväksyminen oli helppo osa. Sen rahoittaminen ja se, kuka lopulta maksaa, on toinen.

Nyt täällä Brysselin käytävillä kysymys on muuttunut fiskaaliseksi. Se, mihin Eurooppa on valmis laittamaan rahansa, ratkeaa tulevina kuukausina EU:n seuraavan seitsenvuotisen budjetin eli monivuotisen rahoituskehyksen (MFF) neuvotteluissa.

Neuvotteluissa vastakkain ovat kaksi työväenliikkeelle tärkeää asiaa, turvallisuus ja alueellinen tasa-arvo, mutta myös retoriikka ja käytäntö: juhlapuheissa korostettu solidaarisuus itärajan turvaamiseen ei aina näy siinä, mihin jäsenmaat todellisuudessa haluavat rahansa käytettävän.

VENÄJÄN hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022 EU on kasvattanut puolustusrahoitustaan nopeasti. Osa siitä, kuten Euroopan puolustusrahasto, sisältyy jo nykyiseen EU-budjettiin. Sen rinnalle on kuitenkin rakennettu uusia välineitä, joista merkittävin on 150 miljardin euron SAFE-lainajärjestely. Siinä komissio hankkii markkinoilta rahoitusta, jota jäsenmaat voivat käyttää puolustusinvestointeihinsa.

Nyt muutos on ennen kaikkea mittakaavassa: puolustuksesta ollaan tekemässä huomattavasti nykyistä suurempaa ja pysyvämpää osaa EU:n normaalista rahoituskehyksestä.

Komission heinäkuussa 2025 esittämä ehdotus vuosien 2028-2034 rahoituskehykseksi heijastelee tätä tavoitetta. Siinä puolustukseen, turvallisuuteen ja avaruuteen ehdotetaan 131 miljardia euroa, noin viisi kertaa nykyistä enemmän. Lisäksi sotilaalliseen liikkuvuuteen tarkoitettu rahoitus kymmenkertaistuisi.

Koko rahoituskehyksen koko olisi lähes kaksi biljoonaa euroa käyvin hinnoin. Vuoden 2025 hinnoin varsinaisen rahoituskehyksen sitoumuskatto olisi noin 1 763 miljardia euroa. Kyse olisi joka tapauksessa selvästä kasvusta nykyiseen rahoituskehykseen verrattuna.

Naton viiden prosentin tavoite jakautuu 3,5 prosenttiin varsinaiseen puolustukseen ja enintään 1,5 prosenttiin laajempaan turvallisuuteen, kuten kriittiseen infrastruktuuriin, kyberturvallisuuteen ja yhteiskuntien kriisinkestävyyteen.

Tavoite tarkoittaa pysyvää ja kasvavaa vaadetta eurooppalaisille budjeteille, ei tilapäistä kriisirahoitusta.

KOMISSION esitykset eivät yleensä selviä neuvotteluista muuttumattomina, ja ensimmäiset merkit viittaavat siihen, että näin käy myös tällä kertaa.

Kypros, joka toimi neuvoston puheenjohtajana kesäkuun loppuun asti, jätti kesäkuussa 2026 seuraajalleen niin sanotun neuvottelulaatikon. Siinä komission esittämiä uusia menoja pyrittiin leikkaamaan samalla kun perinteisiä koheesio- ja maatalousmenoja suojattiin suhteellisesti paremmin.

Heinäkuun alusta puheenjohtajuuden ottanut Irlanti on puolestaan painottanut kilpailukykyä ja turvallisuutta, joskin Irlannillakin on vahvat maatalousintressit puolustettavanaan.

Neuvotteluja muovaavat pitkäaikaiset koalitiot. Niin sanottuun koheesion ystävät -ryhmään kuuluu joukko etenkin Etelä- ja Itä-Euroopan jäsenmaita, jotka haluavat turvata vahvan rahoituksen aluepolitiikalle ja maataloudelle.

Nuukat nettomaksajamaat taas eivät halua kasvattaa koko budjetin kokoa. Puolustus tulee neuvottelupöytään suhteellisen uutena tulokkaana politiikan aloja vastaan, joilla on vuosikymmenten institutionaalinen tuki.

Tämä ristiriita tuli näkyviin erityisen selvästi elokuun lopussa. Saksa, Tanska, Alankomaat, Itävalta, Suomi ja Ruotsi vaativat 27. elokuuta yhdessä komission lähes kahden biljoonan euron budjettiesitykseen useiden satojen miljardien eurojen leikkauksia.

Samaan aikaan nämä kuusi nettomaksajamaata haluavat EU:n käyttävän enemmän rahaa yhteisiin uusiin painopisteisiin, kuten puolustukseen, kilpailukykyyn, muuttoliikkeen hallintaan ja Euroopan strategiseen riippumattomuuteen. Ne vastustavat myös uuden yhteisen EU-velan ottamista.

Yhtälö kertoo koko neuvottelun ongelman: puolustukseen halutaan lisää rahaa, mutta kokonaisbudjetin ei haluta kasvavan. Jos molemmat tavoitteet toteutuvat, rahat on otettava jostakin muualta.

ITÄRAJAN ja Baltian turvallisuudesta puhutaan Brysselissä yhteisenä asiana, ja Suomikin on osallistunut Naton yhteisiin tehtäviin muun muassa Itämerellä, Pohjanmerellä ja Pohjois-Atlantilla osoittaakseen liittokunnan yhtenäisyyttä.

Heinäkuussa 2026 Suomi, Iso-Britannia, Alankomaat ja Puola antoivat yhteisen julkilausuman uudesta monenkeskisestä puolustusrahoitusmekanismista (Multilateral Defence Mechanism). Sen tarkoituksena on nopeuttaa puolustusinvestointeja, yhdistää maiden kysyntää ja edistää yhteishankintoja.

Käytännössä puolustusrahoituksen kansalliset intressit ovat kuitenkin vahvoja.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan mukaan SAFE-välineen tarjoama halpa yhteisvelka on taloudellisesti houkuttelevin sellaisille maille, joiden omat lainakustannukset ovat korkeat, kun taas esimerkiksi Suomi pystyy edelleen hankkimaan markkinoilta velkaa hyvin kilpailukykyisin ehdoin.

Samalla Suomen hallitus on pyrkinyt käyttämään SAFE-rahoitusta myös kotimaisiin hankintoihin, vaikka järjestelmän keskeisiä tavoitteita ovat yhteishankintojen lisääminen ja Euroopan puolustusteollisuuden hajanaisuuden vähentäminen.

Etlan mukaan kansallisten hankintaintressien korostaminen voi olla ristiriidassa näiden tehokkuustavoitteiden kanssa.

Sama jännite toistuu ympäri unionia: jokainen jäsenmaa puolustaa omaa huoltovarmuuttaan, työpaikkojaan ja teollisuuttaan, vaikka juhlapuheissa korostetaan yhteistä eurooppalaista etua.

AJATUS siitä, että EU-maat ostaisivat aseita yhdessä ja saisivat sitä kautta hintoja alas, on ollut esillä jo vuosia, mutta se on edennyt hitaasti.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on toistuvasti vaatinut niin sanottua eurooppalaista preferenssiä eli sitä, että eurooppalaiset puolustusinvestoinnit hyödyttäisivät ensisijaisesti eurooppalaista teollisuutta amerikkalaisen sijaan.

Kriitikoiden mukaan tällainen eurooppalainen preferenssi hyödyttäisi samalla erityisesti niitä jäsenmaita, joilla on ennestään suuri puolustusteollisuus. Ranskassa tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi Thales, Dassault ja Naval Group.

Euroopan puolustusteollisuusohjelman EDIP:n eteneminen on tästä hyvä esimerkki: sen on tarkoitus vahvistaa kilpailukykyistä eurooppalaista puolustusteollisuutta pitkällä aikavälillä, mutta ohjelma on joutunut poliittisiin kiistoihin siitä, miten tuet jaetaan, kuinka vahvaa eurooppalaista alkuperää tuetuilta tuotteilta edellytetään ja kuka investointeja koordinoi.

Etla varoittaa samasta ilmiöstä toisesta suunnasta: jos puolustushankintoja keskitetään tehokkuuden nimissä suurille eurooppalaisille toimijoille, pienempien maiden, kuten Suomen, pienet ja keskisuuret puolustusalan yritykset voivat jäädä jalkoihin, vaikka ne juuri nyt työllistävät ihmisiä kotimaassa.

Lopputulos on kaksijakoinen: yhteishankinnoista puhutaan tehokkuuden nimissä, mutta jokainen maa haluaa niistä oman osansa omalle teollisuudelleen.

EUROOPPALAINEN ammattiyhdistysliike on seurannut kehitystä huolestuneena. Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö ETUC on toistuvasti vaatinut takeita siitä, ettei sosiaalinen rahoitus jää puolustuksen jalkoihin.

Järjestö on vastustanut suunnitelmia, jotka sen arvion mukaan heikentäisivät koheesiorahoitusta ja sitä kautta myös Euroopan sosiaalirahaston asemaa.

ETUC on myös huomauttanut, että alun perin koheesioon ja talouden elpymiseen tarkoitettuja EU-varoja voidaan jo nykyisin suunnata aikaisempaa enemmän puolustukseen ja turvallisuuteen.

Järjestön esiin nostaman belgialaisen ekonomistin arvion mukaan Naton viiden prosentin tavoitteen saavuttaminen merkitsisi laskennallisesti noin 6 000 euron kustannusta eurooppalaista kotitaloutta kohden.

ETUC kannattaa koordinoitua eurooppalaista turvallisuuspolitiikkaa, mutta korostaa, ettei asevarustelun tule tarkoittaa elintason heikkenemistä palkansaajille, jotka ovat jo joutuneet kantamaan suuren osan viime vuosien elinkustannuskriisin seurauksista.

SUOMEN hallitus on asemoitunut MFF-neuvotteluissa varovaisen myönteisesti komission puolustuspainotukseen.

EU-ministerivaliokunta on linjannut, että rahoituskehyksen kokonaistason tulisi pysyä kohtuullisena, mutta rahoituksen painotuksissa on huomioitava puolustus, turvallisuus ja strateginen kilpailukyky sekä Ukrainan tuki. Samalla Suomi haluaa turvata itselleen tärkeää maatalous- ja aluekehitysrahoitusta.

Juuri tässä näkyy Suomen kaksijakoinen asema. Venäjän rajanaapurina Suomella on poikkeuksellisen vahva intressi saada EU käyttämään nykyistä enemmän rahaa puolustukseen, sotilaalliseen liikkuvuuteen ja itärajan turvallisuuteen. Nettomaksajamaana Suomi ei kuitenkaan halua EU:n kokonaisbudjetin kasvavan komission esittämällä tavalla.

Koheesiorahaa voidaan jo nyt suunnata uudelleen. EU:n puolustusvalmiutta vahvistaneiden päätösten myötä koheesiorahoitusta voidaan käyttää aikaisempaa enemmän puolustusteollisuuteen ja kaksikäyttöiseen eli sekä siviili- että sotilaskäyttöön soveltuvaan teknologiaan ja infrastruktuuriin.

Suomessa rahoitusta voidaan suunnata esimerkiksi puolustusteollisuuteen, kaksikäyttötuotteisiin sekä drooni- ja vastadrooniteknologiaan.

Kysymys, joka jää auki, on se, syrjäyttääkö tämä painotus vähitellen perinteistä aluepolitiikkaa, jonka tarkoituksena on ollut tasata alueellisia eroja ja tukea työpaikkoja heikommilla alueilla.

MONI asiantuntija katsoo, ettei tavallinen seitsenvuotinen EU-budjetti yksin riitä kattamaan Euroopan puolustusmuutoksen kustannuksia. Siksi keskusteluun on noussut myös yhteinen EU-velka samaan tapaan kuin koronapandemian aikana perustetussa NextGenerationEU-välineessä.

SAFE on jo askel tähän suuntaan: komissio hankkii markkinoilta yhteisesti taattua rahoitusta ja lainaa sitä edelleen jäsenmaille puolustusinvestointeihin.

Laajamittaisemman yhteisvelan tie on kuitenkin poliittisesti vaikea. Monet nettomaksajamaat ovat halunneet pitää NextGenerationEU:n poikkeuksena eivätkä hyväksy yhteisestä velasta pysyvää EU:n rahoitusinstrumenttia.

Elokuun lopussa Saksa, Tanska, Alankomaat, Itävalta, Suomi ja Ruotsi vahvistivat vastustavansa uutta yhteistä velkaa myös seuraavan rahoituskehyksen rahoittamiseksi.

Tästä syntyy Euroopan puolustuksen rahoituksen perusristiriita.

Euroopan pitäisi käyttää enemmän rahaa puolustukseen. EU:n pitäisi samalla investoida enemmän kilpailukykyyn, infrastruktuuriin ja teknologiaan. Perinteisistä maatalous- ja koheesiomenoista riippuvaiset jäsenmaat eivät halua luopua omista osuuksistaan. Nettomaksajat eivät halua kasvattaa budjettia eivätkä ottaa lisää yhteistä velkaa.

Eurooppa on siis päässyt pitkälti yksimielisyyteen siitä, että turvallisuudella on aikaisempaa korkeampi hinta. Se ei ole vielä päässyt lähellekään yksimielisyyttä siitä, kuka tuon hinnan maksaa.

Neuvottelut jatkuvat Irlannin puheenjohtajuuskaudella loppuvuoden ajan samalla kun Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja António Costa käy jäsenmaiden kanssa keskusteluja poliittisen kompromissin löytämiseksi.

Tavoitteena on päästä ratkaisuun vuoden 2026 loppuun mennessä, mutta rahoituskehyksen hyväksyminen vaatii kaikkien 27 jäsenmaan yksimielisyyden.

Työväenliikkeen kannalta keskeinen kysymys on, saako se ääntään kuuluviin ennen kuin rahoituskehyksestä sovitaan lopullisesti.

Vielä suurempi kysymys koskee koko Eurooppaa: jääkö juhlapuheiden solidaarisuus lopulta kansallisten etujen jalkoihin myös rahoituskehyksen kohdalla, aivan kuten se on jo osin käynyt puolustushankinnoissa.

Kirjoittaja on Brysselissä asuva toimittaja.