Merirosvo – Le Corsaire on klassisen baletin merkkiteoksia. Ei ehkä tunnetuin, mutta yksi vanhimpia.

Se perustuu löyhästi Lordi Byronin vuonna 1814 kirjoittamaan merirosvoista kertovaan romanttiseen runoon, joka oli aikanaan äärimmäisen suosittu. Sen jälkeen tarinan sisältöä on muokattu moneen kertaan. Nyt jäljellä on lähes satumaisia juonenkäänteitä pursuava seikkailusankaritarina, jossa johtotähtenä on merirosvopäällikkö Conradin rakastetun Medoran pelastaminen, ja joka tietenkin päättyy traagisesti salaman iskiessä vihdoinkin toisensa löytäneiden rakastavaisten laivaan. Toki sitten he saavat toisensa ikuisesti.

Jos tarinaa on vuosien kuluessa muokattu, niin yhtä runsaasti on muokattu myös teoksen koreografiaa ja musiikkia. Ensimmäinen balettiversio esitetiin jo 1820-luvulla Italiassa. Sen jälkeen useat koreografit eri puolilla Eurooppaa ovat tehneet omat versionsa lisäillen, poistellen ja muokaten tansseja. Sama on tapahtunut musiikille. Säveltäjiä, joiden musiikkia on käytetty, on ollut ja on edelleen lukuisia. Merirosvon musiikki on varsinainen kokoelma eri säveltäjien teoksia, joiden päätarkoitus on usein mahtipontisesti tukea tarinaa ja ilmaista tunnetta.

Kansallisbaletissa nyt nähtävä Anna-Marie Holmesin toteuttama versio perustuu Marius Petipan ja Konstantin Sergejevin koreografiaan, jonka oikeudet Holmes kävi hankkimassa Moskovasta johtamalleen Bostonin baletille 1990-luvulla. Myöhemmin hän muokkasi teosta Englannin kansallisbaletille, jossa se kantaesitettiin 2013.

Myös esityksen lavastus ja puvut ovat Bob Ringwoodin Englantiin toteuttamat. Ne pursuavat perinteistä balettimaailman 1800-luvun henkistä romantiikkaa ja orientaalista eksotiikkaa. Todellisuuden kanssa niillä ei ole kovin paljon tekemistä, mutta värikylläisiä ja satumaisia ne kyllä ovat. Yksityiskohdissa on runsaasti katsomista, jos tapahtumilta ja tanssilta ehtii.

Joskus aika ajaa klassikonkin ohi

Tanssillisesti Merirosvo on tyylipuhdasta, kaunista ja näyttävääkin klassista balettia. Kokonaisuus ei silti säihkynyt ja oli varsinkin alussa jopa vaisu. Kaikki toimi, mutta mikään ei oikein koskettanut, muutamin poikkeuksin.

Yksi sellainen oli orjakauppias Lankedemia esittänyt Jun Xia, jonka tanssissa oli lennokkuutta ja voimaa. Pidin myös Tuukka Piitulaisen tarinan pahiksesta eli Conradin kakkosmiehestä, merirosvo Birbantosta. Piitulaisen mainion tanssin lisäksi hahmossa oli rentoa hurmaavuutta.

Tarinan pääpari, Michal Krčmářin merirosvopäällikkö Conrad ja Maria Kochetkovan Medora, oli aluksi hämmästyttävän mitäänsanomaton. Teknisesti huippuhienoa tanssia, mutta ei muuta. Onneksi tilanne muuttui, ja toisen näytöksen koreografisesti hivenen modernimman oloisessa rakkausduetossa mukaan tuli myös tunnetta.

Medoran ystävä Abigail Sheppardin viettelevän energisesti tulkitsema Guinara ja Alfio Dragon upeasti tanssima Conradin palvelija Ali nousivat myös esille, vaikka heidän osuutensa itse tarinassa oli välillä enemmän kuin heppoinen.

En myöskään naisena voinut olla ensimmäistä näytöstä katsoessani ajattelematta, että tässä minä 2020-luvulla #metoon ja orjakauppiaiden patsaiden kaatamisen jälkeen istun puoli tuntia katsomassa, kun naisia kaupataan seksiorjiksi haaremiin. Sillä siitähän koko ensimmäisessä näytöksessä pohjimmiltaan on kyse, vaikka se tehdäänkin viitteellisesti ja hienosti tanssien.

Merirosvon esityksen jälkeen en voinut olla ajattelematta, että joskus aika ajaa klassikkojenkin ohi ja saattaa olla, että niistä on parempi jättää jäljelle vain ne hienot pas de deuxit ja pas´d actionit, jotka Merirosvosta parhaiten tunnetaan.