Etsityksessä nähdyt Petruška (1911) ja Kevätuhri (1913) olivat Pariisissa Ballet Russes -ryhmää johtaneen Sergei Djagilevin tilauksia Igor Stravinskyltä samoin kuin hieman aikaisempi samaan ryhmään kuulunut Tulilintu (1910). Niissä jokaisessa musiikin ja tanssin yhteistyö oli jotain aivan uutta samoin kuin rytmi ja sen voimakas käyttäminen ilmaisukeinona.

Vaslav Nijinskyn koreografioimasta Kevätuhrista vuonna 1913 tuli yksi balettihistorian kuuluisimmista skandaaleista. Esitystä ja musiikkia eivät ymmärtäneet katsojat, mutta eivät oikein soittajat tai tanssijatkaan. Sittemmin kaikkia kolmea teosta on versioitu lukuisia kertoja eri tanssinäyttämöillä ja niistä on tullut varsinaisia klassikkoja.

Samaan käytöstä poistettujen mallinukkejen kasaan heitetyt Petruška, Ballerina ja Soturi heräävätkin henkiin. Petruška rakastuu Ballerinaan, joka kuitenkin on ihastunut Soturiin, joka puolestaan ei siedä kilpailijaa. Syntyy taisteluja ja takaa-ajoja, jotka sekoittuvat kuuluisaa muotisuunnittelija Karl Lagerfeldiä erittäin paljon muistuttavan itsevaltaisen muotigurun johtamaan näytökseen.

Ingerin koreografian eri hahmot ovat vahvoja ja niiden tulkitsijat toteuttivat ne niin tanssillisesti kuin ilmaisullisestikin erinomaisesti. Nautin niin Atte Kilpisen (Petruška), Hye Ji Kangin (Ballerina), Frans Valkaman (Soturi) kuin Sergei Popovin (muotiguru Sergei) työstä. Rooleissa oli särmää ja jopa hiven komiikkaa. Eri tanssitekniikoita yhdistelevä koreografia toteutui upeasti. Myös pienemmät roolit, kuten vaikkapa gurua intohimoisesti palvova Jun Xian Roy olivat herkullisesti tulkittuja.

Silti en oikein innostunut Petruškan kokonaisuudesta. Joukkokohtaukset tuntuivat (tarkoituksella?) jotenkin sähläämiseltä eikä eri kohtausten yhteys toisiinsa aina ollut täysin selvää. Koreografiassa tapahtui paljon ja päällekkäin. Visuaalisesti leikiteltiin muotimaailman kliseillä ja Salvador Mateu Andujarin puvuista saattoi halutessaan bongata useampiakin viime vuosisadan ikonisten muotiluomusten sovelluksia.

Esitys oli vauhdikas, näyttävä ja erinomaisesti tanssittu, mutta ei dramaattisesta lopustaan huolimatta jättänyt sen suurempaa jälkeä.

KEVÄTUHRISTA ON tehty niin lukuisia erilaisia tulkintoja, että etukäteen en odottanut mitään erityistä. Siksi espanjalaisen, nykyään Nürnbergin baletin taiteellisena johtajana toimivan Goyo Monteron Sacre (2019) oli positiivinen yllätys.

Edelleenkin oli sisällöllisesti kysymys uhrista ja uhrautumisesta yhteisön hyväksi, mutta nyt uhreja oli kaksi. Ensimmäisen epäonnistuttua tehtävässään toinen astuu vapaaehtoisesti hänen tilalleen. Ja ehkä juuri vahvan empatiansa ansiosta hän onnistuu tehtävässään ja pystyy luomaan kontaktin ”voimaan” sekä saamaan mahdollisuuden kaikkien poispääsemiseen jonnekin uuteen.

Esitys on sijoitettu johonkin epämääräiseen tuhon jälkeiseen tulevaisuuteen, jossa ryhmä ryysyisiä, puna-asuisia ihmisiä yrittää selvitä eteenpäin. Ulkoista ”voimaa” edustaa katosta laskeutuva jättimäinen kehä, jonka syttyvät ja sammuvat valopisteet ovat kuin tuntemattoman tahon katseita tai jäseniä.

Heidi Salminen liidossa teoksessa Sacre.

Ei sinänsä mitenkään ainutlaatuinen idea ja tulkinta, mutta niin liikekielen kuin tanssijoiden lähes käsinkosketeltava intensiivisyys ja ryhmäytyminen teki esityksestä vaikuttavan. Toki uhreja esittäneet Giulio Diligente ja Heidi Salminen erottuivat koreografisesti soolo-osuuksillaan, mutta teoksen ehdoton painopiste oli yhteisö. Vaikka eri tanssijoilla oli erilaisia liikkeitä, eikä missään vaiheessa ollut kyse minkäänlaisesta unisonosta, teoksen energian moottorina oli ryhmä. Diligente ja Salminen olivat loistavia ja kaikkensa antavia tanssijoita, mutta lähes samoin voi sanoa kaikista muistakin.

Sacren visuaalisuutta ja myös koko esityksen tunnelmaa hallitsi hämärä punaisuus, joka ei kuitenkaan ollut agressiivista, ennemminkin alistunutta ja jopa epätoivoista. Muutosta oli yritetty ja odotettu niin kauan, ettei siihen välttämättä enää oikein edes uskottu. Sitkeästi yritystä kuitenkin jatkettiin ja lopulta oikeanlainen ”uhri” onnistui tehtävässään.

Monteron Sacresta muodostui kuin vaivihkaa ylistys sinnikkyydelle, yhteisöllisyydelle ja oman minän jättämiselle taka-alalle, mutta myös rohkeudelle ja itseensä uskomiselle, jotta kaikille voidaan saavuttaa jotain uutta. Asioita, joille nykyään on ehkä entistä enemmän tarvetta.