Alun perin keskiaikaiseen aatelismaailmaan sijoittuva Raymonda on Marius Petipan viimeisiä suuria klassikkobaletteja, jonka kantaesitys oli Pietarissa 1898. Teoksen heikoimpana lenkkinä on pidetty sen ohutta kolmiodraamajuonta sekä silloisiin olosuhteisiin jämähtänyttä ihmis- ja miljöökuvausta, jossa Euroopan ulkopuolisia kulttuureita pidettiin alempiarvoisina ja sukupuoliroolitkin olivat hyvin perinteisiä. Siksi balettia ei kovin usein ole esitetty kokonaisena, vaan enimmäkseen yksittäisiä numeroita siitä.

SAN FRANCISCO BALLET’N taiteellisena johtajana juuri aloittanut, mutta sitä ennen Englannin kansallisbaletin vastaavassa tehtävässä toiminut Tamara Rojo oli kuitenkin sitä mieltä, että Petipan hienot koreografiat Raymondassa ansaitsisivat tulla nähdyksi, joten hän päätti modernisoida teoksen sisällön. Vaikka Rojo halusikin säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäistä koreografiaa, muutoksia ja lisäyksiä tuli jo siitäkin syystä, että nykytanssijoiden tekniset taidot ovat aivan toista luokkaa kuin 1800-luvun lopulla.

Myös Alexander Glazunovin balettiin säveltämä musiikki koki muutoksia, kun esityksen musiikin koostanut Gavin Sutherland etsi uusille kohtauksille musiikkia Glazunovin muista sävellyksistä ja samalla jätti pois tai muutti entistä järjestystä uuteen sisältöön paremmin sopivaksi.

RAYMONDA ON kuitenkin edelleen siinä mielessä perinteinen klassikkobaletti, että siinä on runsaasti tanssikohtauksia, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin tai kuvaa tunteita, vaan ovat olemassa vain tanssin itsensä vuoksi.

Vaikka Petipan koreografiat ovat sinänsä keveitä, viehkeitä ja monipuolisiakin, herää esitys, ainakin minulle, enemmän eloon Rojon tekemissä osuuksissa. Näin on erityisesti Raymondan rintamalla näkemässä unessa, josta Rojo on tehnyt kauniin ja tunnelmallisen kohtauksen. Siinä kuolleet sotilaat tanssivat sairaanhoitajien kanssa kannettavien lyhtyjen valaistessa hämärää näyttämöä.

Värikkäin ja juonellisesti painavin, loppuratkaisua lukuun ottamatta, on teoksen toinen näytös, joka tapahtuu Krimillä Osmanien prinssi Abdurin juhlissa. Siinä nähdään useita klassikkobaletteihin olennaisesti kuuluvia sähäköitä karakteritansseja, jotka Vadim Sirotin on luonut tyyliin kuuluvasti erimaalaisten kansantanssien pohjalta.

Myös Raymondan henkilökohtainen tilanne kärjistyy, kun hän ja prinssi rakastuvat. Kesken juhlien Raymondan kihlattu John de Bryan kuitenkin palaa lopen uupuneena taisteluista. Raymondan duetot kummankin miehen kanssa ovat modernia, teknisesti näyttävää, mutta myös tunteiltaan toimivaa koreografiaa.

ENSI-ILLASSA PÄÄROOLEISSA tanssivat Rebecca King (Raymonda), Michal Krćmář (John) ja Johan Pakkanen (Abdur). Kukin heistä oli tanssillisesti varma ja hurmaava. Ilmaisullisesti minuun teki suurimman vaikutuksen Pakkasen osuus Raymondan ja Johnin häissä kolmannessa näytöksessä. Koko aikana Pakkanen ei tanssinut askeltakaan, mutta hänen intensiivinen läsnäolonsa ja kuljeskelunsa häävieraiden joukossa Raymondaa seuraten kantoi vaivatta katsomoon ja veti huomion puoleensa.

Toinen voimakas näyttämökarisman säteily, huikean tanssitaidon lisäksi, nähtiin Abdurin juhlissa, Atte Kilpisen esittämässä lyhyessä karakteriduetossa parinaan Hye Ji Kang.

Kaiken kaikkiaan esityksessä nähtiin lähes koko baletin tanssijakunta. Vaikka niin väkeä kuin tapahtumista oli runsaasti, kokonaisuus ei ollut sekava tai staattinen. Rojo osasi sekä ryhmitellä joukkoja että myös elävöittää taustaa jatkuvalla pienellä tekemisellä, joka ei kuitenkaan syönyt varsinaisia tapahtumia. Myös isot ryhmätanssikohtaukset sujuivat energisen mallikkaasti.

Koska tanssijoita oli paljon, Antony McDonaldin lavastus oli niukka. Se muodostui lähinnä jättikokoisista sermeistä, jotka toivat mieleen abstraktit, ruskeakehyksiset maisemataulut. Sama ruskealla taitettu, moni-ilmeinen, mutta ei yliampuva väriskaala hallitsi myös McDonaldin suunnittelemia pukuja.

Rojon Raymonda on, varsinkin ensimmäisen näytöksen osalta, ehkä himpun verran ylipitkä, mutta muuten erinomainen uustulkinta baletin klassikkoteoksesta. Siinä on paljon tanssillista nähtävää, mutta pysyäkseen kärryillä tapahtumien kulussa tarvitsee kyllä ehdottomasti käsiohjelman juoniselostusta.