Reija Wäre on tunnettu laajasta ja kiitetystä urastaan erilaisten tv-ohjelmien, musikaalien, elokuvien, konserttien sekä joukkuevoimistelu- ja muodostelmaluistelun kilpanumeroiden koreografina ja ohjaajana, mutta balettiteoksia hän ei kerityisemmin ole tehnyt.

Vuonna 1963 vain 47 -vuotiaana kuollut Édith Piaf puolestaan oli koko maailman tuntema ja ylistämä ranskalainen laulaja, Pariisin varpunen, jonka värikkäästä ja traagisesta köyhyydestä tähtiin-tuhkimotarinasta on tehty lukuisia kirjoja, elokuvia ja musiikkinäytelmiä.

Ajatus liikkeeseen perustuvasta tanssiteoksesta taiteilijasta, jonka ilmaisuväline oli ääni ja laulu, voi herättää ihmettelyä. Esityksen jälkeen ei enää ihmettele, ihastelee kylläkin.

Tapahtumat etenevät kronologisesti lapsuudesta tähteyteen sekä päihteiden ja sairauksien aiheuttamaan kuolemaan. Kaikkea on paljon, varsinkin suuria tunteita ja kiihkeää rakkautta. Jotkut ”muistot” eli kohtaukset henkilöineen ovat sen verran pikaisia tai sisältä päin nähtyjä, että ellei tunne Piafin elämäntarinaa erittäin hyvin, on käsiohjelman tapahtumaselostus kullan arvoinen.

Wäreen ratkaisu jakaa Piafin rooli neljäksi eri ikäiseksi hahmoksi, toimii loistavasti. Läpi koko teoksen elämäänsä muistelee ja tapahtumiin reagoi jo raihnainen Piaf. Ensi-illassa häntä tulkitsi upeasti Tiina Myllymäki, josta säteili sekä elämännälkää että ymmärrystä tekemiinsä ratkaisuihin.

Muut kolme ovat lapsi, teini-ikäinen ja aikuinen Piaf, joita ensi-illassa esittivät Seela Kunnari, Hye Ji Kang ja Linda Haakana. Heidän kauttaan tuli hienosti esille sekä Piafin kasvu taiteilijana katulaulajasta maailmantähdeksi että samalla yksityisenä ihmisenä hänen loputon rakkauden kaipuunsa ja tuskansa menetysten kohdatessa. Piafin elämä oli täynnä ristiriitoja ja tunne-elämän aallokot isoja. Myös sen niin Hye Ji Kang kuin Linda Haakana saivat näkymään sekä tanssissaan että ilmaisussaan.

Niin ilmaisu. Se on asia, johon kiinnitin heti ja läpi koko esityksen huomiota. Sanoisin, etten ole koskaan nähnyt Kansallisbaletissa näin läpikotaisin näyteltyä tanssia ja koreografiaa. Toki tanssi oli pääosassa, mutta samalla se oli, positiivisesti, alistettu ilmaisulle.

Ikääntyvää, jo sairauksien koettelemaa Edithiä esittää Tiina Myllymäki.

Wäreen koreografia oli sillä tavalla ”luonnollista”, ettei siihen ollut tarvetta erikseen kiinnittää huomiota. Tärkeämpää oli, mitä se kertoi ja miten se vei tapahtumia eteenpäin. Liikekielen pohjana oli baletin liikekieli kärkitossuineen, mutta mukana oli runsaasti kaikkea muutakin. Yhdistelmä oli erittäin orgaaninen, eikä mikään tuntunut ympätyltä.

KUN TEHDÄÄN teosta Édith Piafin elämästä, nousee väkisin mieleen, miten se toteutetaan musiikillisesti. Monet Piafin esittämät laulut ovat lähes ikonisia ja niihin saatetaan suhtautua äärimmäisen tunteikkaasti.

Musiikin säveltäneen ja sovittaneen Jukka Nykäsen ratkaisu on lähes nerokas. Esityksessä kuultiin Piafin lauluja lähes alkuperäisenä, mutta niitä oli myös ”hajotettu” pienemmiksi tai suuremmiksi pätkiksi, jotka teemojen lailla saattoivat vain häivähtää eri kohtauksissa. Mukana oli myös aivan muunlaista musiikkia, jossa oli vaikutteita chansoneista klassisiin balettisävellyksiin. Kansallisoopperan orkesteri tulkitsi musiikin Aliisa Neige Barrièren johtamana juuri niin tunteikkaasti kuin esitykseen sopikin.

Visuaalisesti esitys oli huikaiseva. Voisin sanoa, että Erika Turusen suunnittelemat puvut olivat yhdet hänen pitkän uransa upeimmat. Niitä oli paljon ja niissä näkyivät hienosti eri vuosikymmenten tyylipiirteet. Ne olivat lumoavan tyylikkäitä ja näyttäviä niin väritykseltään kuin leikkaukseltaan ja niissä oli runsaasti yksityiskohtia kuten Turusella aina. Välillä pukujen loistokkuus melkein peittosi itse tanssin.

Jani Uljaksen periaatteessa hyvin riisuttua lavastusta hallitsi valkoinen väri, jota vasten niin tanssi kuin puvutkin pääsivät täysillä oikeuksiinsa. Ymmärrän, että kun tapahtumapaikkoja on paljon, lavastusta täytyy vaihtaa usein. Silti jatkuvasti nousevat ja laskevat taustaseinät välillä häiritsivät, vaikka ne olisivat kuinka olleet teoksen rytmin suhteen harkittuja.

Ainoa kohta, jossa lavastusratkaisu mielestäni ampui yli, oli Piafin ja hänen elämänsä suuren rakkauden, amerikkalaisen nyrkkeilijä Marcel Cerdanin kohtaaminen ja rakastuminen. Taustalle heijastetut suuret teksti- ja kuvaprojisoinnit veivät väkisin huomion Piafin (Haakana) ja Cerdanin (Johan Pakkanen) duetolta, jonka liikekieli ja ilmaisu olisivat varmasti riittäneet välittämään kaiken tarpeellisen.

Kansallisbaletin Édith Piaf La vie en rose on teos, joka on pinnalta melkein kepeä, mutta jossa koko ajan kulkee mukana myös tummia sävyjä. Täynnä suuria tunteita oleva esitys toimii sekä Piafin lauluja että tanssia rakastavalle katsojalle. Kummassakaan ei tarvitse olla asiantuntija, voi vain nauttia niin näkemästään kuin kuulemastaankin.