Ongelmallista on kuitenkin se, että ajallisesti rajattuun näyttämöteokseen mahtuu huomattavasti vähemmän materiaalia kuin monisatasivuiseen kirjaan. Näkökulmiakaan ei voi olla kovin monta. Pitkään eläneen, monessa mukana olleen ja paljon aikaan saaneen henkilön elämäntarinassa on paljon kerrottavaa. Valintoja on pakko tehdä.

Bostonin baletin vakituisena koreografina pitkään toiminut Jorma Elo on Sibelius-baletissaan päättänyt kuvata säveltäjän koko elämänkaaren. Tuloksena on runsas tapahtumakavalkadi, jonka toisissa kohtauksissa viivytään hyvinkin pitkään ja toisten mukana oloa ei oikein ehditä edes perustella, ennen kuin ne ovat jo ohi. Aikahyppäykset eri tapahtumien välillä ovat myös hyvin eri pituisia. Jollei ole hyvin perehtynyt Sibeliuksen elämään tai vähintään lukenut kunnolla käsiohjelman juoniselostusta, mukana on aika vaikea pysyä.

Yksi loistava poikkeus tästä sekametelistä on: Sibeliuksen Viulukonserton kantaesitykseen liittyvä teoksen finaalin abstrakti kuvaus. Se on kuin toisesta maailmasta. Upeaa, ilmeikästä, modernia nykyklassista liikekieltä vauhdikkaasti ja taiturimaisesti tanssittuna. Myös esityksen visuaalinen ilme rauhoittuu ja terävöityy. On vain taustalle heijastuvat nuotit ja tanssijoiden mustahopeiset trikoot tyhjällä näyttämöllä. Ehdottomasti koko esityksen mieleenpainuvin kohtaus.

Kiusallisin on sitten toinen abstrakti musiikkikuvaus. Vanhenevan suursäveltäjän syntymäpäiväjuhlat ja niitä juhlistava Finlandia-hymni kuoron ja orkesterin esittämänä. Heleissä 1950-luvun mekoissa sinänsä moitteettomasti tanssivat ballerinat partnereineen ovat kuin väärään paikkaan eksyneitä.

Kokonainen Aino

Toinen päätös, minkä Elo on tehnyt, on Ainon nostaminen tasavahvaksi henkilöksi Sibeliuksen rinnalle ja vaimon merkityksen näyttäminen niin perhe-elämässä, rakkaudessa kuin musiikin tekemisessäkin. Idea ei, ainakaan Suomessa, ole uusi. Viime aikoina on ilmestynyt useampikin teos, jossa eri taidelajien mestareiden puolisot on nostettu esille ja näytetty heidän tärkeytensä miestensä luovalle työlle. Joka tapauksessa ratkaisu toimii. Aino on kokonainen ihminen, jolla on omatkin murheensa ja ilonsa. Ja Ainon ja Sibeliuksen suhteesta näytetään sen monet puolet, niin onnelliset kuin eri syistä vaikeatkin.

Aino Sibeliuksen osassa tanssii Rebecca King (kuvassa oikealla) vuorotellen Abigail Sheppardin ja Violetta Kellerin kanssa. Kuvassa myös Elli Järnefeltin osassa vuorotteleva Edita Raušerová.

Ensi-illassa Sibeliusta ja Ainoa esittivät Michal Krčmář ja pikapaikkauksena rinnakkaismiehityksestä Rebecca King. Jollei paikkauksesta olisi tiennyt, sitä ei olisi tullut ajatelleeksi. Niin luonteva ja kommunikoiva oli Sibeliuksen ja Ainon välinen suhde.

Myönnän, että olen tähän asti pitänyt Krčmářia komeana ja teknisesti huipputaitavana, mutta ilmaisullisesti melko pökkelönä tanssijana. Nyt hän ilahduttavasti oli lihaa ja verta oleva mies, joka kipuili niin rakkaudessa kuin sävellystyössäänkin. Myös Kingin tulkinta Ainosta oli herkkä ja moni-ilmeinen. Ja tietenkin pääparin tanssi oli huippunautittavaa. Kuten baletin koko muunkin esiintyjäkunnan.

Musiikillisesti ilta oli tietenkin lähes pelkkää Sibeliusta. Ainoa poikkeus oli Richard Straussin Ruusuritari-sarja Sibeliuksen nuoruuden wieniläisissä bileissä. Otteet ja osat Sibeliuksen teoksista palvelivat ennen kaikkea tapahtumia. Koska en ole syvällinen Sibelius-tuntija, enkä ole hänen teoksiinsa laajasti perehtynyt, minulle sävellysten käyttö näin toimi. Kansallisoopperan orkesterin tulkinnassa Olari Eltsin johtamana ei ollut moitittavaa.

Robert Perdziolan suunnittelemassa visuaalisessa ilmeessä oli väriä, ajankuvaa ja tyylikkyyttäkin, mutta jotenkin hiukan liikaa, kuten kaikkea muutakin. Lavastukset vaihtuivat yhtä nopealla tempolla kuin kohtauksetkin.

Sibelius-baletti on selvästi pyrkinyt olemaan elämänmakuinen kertomus suuresta säveltäjästä ja hänen vaimostaan heidän ihmisyyttään unohtamatta. Pitkässä ja täydessä elämässä vaan taitaa olla niin paljon materiaalia, ettei se hevillä taivu näyttämön lakeihin. Ainakaan, jos haluaa niin sanotusti kertoa kaiken.