Yksi kirjallisuuden kauhuklassikoista on skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin vuonna 1886 julkaisema The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde, joka myös suomennettiin jo seuraavana vuonna. Tarinasta on tehty lukuisia teatterisovituksia, elokuvia, tv-draamoja ja jopa musikaali. Tanssiteoksia sen sijaan vähemmän.

Se voi osittain johtua siitä, että Stevensonin kirjoittama tarina keskittyy hyvän Tohtori Jekyllin ja pahan Mr. Hyden väliseen mittelöön eikä naisia liiemmin ole mukana. Siksi erilaisiin sovituksiin naisrooleja on jouduttu lisäämään. Toinen syy on se, että monipolvinen tarina on hankala toteuttaa tanssillisesti siten, että katsoja pysyy tapahtumien pyörteissä kärryillä.

Näin on myös Kansallisbaletin maailmankantaesityksessä, yhdysvaltalaisen Val Caniparolin koreografiassa Jekyll & Hyde. Vaikka kirjan olisi joskus lukenutkin, niin ilman tarkkaa tutustumista käsiohjelman juoniselostukseen, ei välttämättä ymmärrä kaikkia näyttämön tapahtumia.

Se ei kuitenkaan himmennä sitä harvinaista tilannetta, että Jekyll & Hyde on pitkästä aikaa uusi koko illan juonibaletti. Sellaisia kun ei nykyään kovin usein synny.

Ihmismielen kaksijakoisuus ytimessä

Esitys on väljästi sijoitettu kirjoitusajankohtansa viktoriaaniseen maailmaan. David Israel Reynoson lavastus ja puvut ovat kauhutyyliin kuuluvasti tummanpuhuvia, mutta hyvin tyylikkäitä. Punaista väriä käytetään harkittuna symbolina niin puvuissa, lavastuksessa kuin valoissakin.

Itse tarina on sijoitettu tapahtuvaksi sairaalasängyssä kipujen ja kipulääkkeiden kourissa riutuvan Stevensonin mielessä ja kirjoitusprosessina.

Tohtori Jekyll on mielisairaalalääkäri, joka tutkii ihmisen mielen kaksijakoisuutta ja alitajuntaa ja päätyy kokeilemaan itseensä lääkettä, joka lopulta muuttaa hänet kokonaan murhanhimoiseksi ja pahuudestaan nauttivaksi Mr. Hydeksi. Tämä ihmisen sisäinen kaksijakoisuus on esityksen ydinteema, joka huipentuu lopun pitkässä duetossa, jossa Jekyll ja Hyde ottavat mittaa toisistaan.

Kaksijakoisuus näkyy hienokseltaan myös koreografiassa ja liikekielessä, jotka muuttuvat tapahtumien ja tunnetilojen myötä. Jekyllin ”päiväelämän” tapahtumat ovat liikkeiltään klassisempia, sovinnaisempia ja keveämpiä. Kapakkaelämän, houreiden ja mielisairaalan potilasmaailman tapahtumat puolestaan ovat liikekieleltään kulmikkaampia, toisteisempia ja vääntyneempiä.

Myös musiikki on teoksessa aivan oma lukunsa. Ramona Pansegraun koostama ja sovittama kokonaisuus koostuu pelkästään viiden puolalaisen säveltäjän teoksista Frédéric Chopinista Krzysztof Pendereckiin. Kappaleisiin on lisätty jonkin verran äänitehosteita ja lopputuloksena on loistavasti elokuvatyyliin toimiva musiikki, joka kuulostaa aivan kuin tähän koreografiaan sävelletyltä.

Ja sama tunneilmaisun kahtiajakoisuus kuului myös musiikissa. Normaalielämän kappaleet olivat kepeän tanssillisempia, pehmeämpiä ja pienimuotoisempiakin. ”Yöpuolen” taas massiivisempia, hakkaavampia ja rajumpia.

Etäharjoittelullakin hienoon lopputulokseen

Pandemia-ajan poikkeuksellisista etäyhteys-harjoitteluolosuhteista huolimatta tanssijat olivat tavoittaneet teoksen sisäisen, koreografisen ja liiketeknisen maailman hienosti. Erityisesti ensi-illan pääroolit Lucas Jerkander Tohtori Jekyllinä, Michal Krčmář Mr. Hydenä ja Antti Keinänen kirjailija Stevensonina olivat komeita suorituksia. Heissä kussakin oli tinkimättömän tekniikan ohella niin tulkinnallista särmää kuin sulavuuttakin.

Tarinaan lisätyt naisroolit jäivät väistämättä vähemmälle, mutta Hanako Matsune Jekyllin morsiamena ja Rebecca King Jekylliin ihastuvana prostituoituna osasivat ottaa tehtävistään upeasti kaiken irti niin tanssillisesti kuin tulkinnallisestikin. Vaikuttava ja hyytäväkin oli myös alun joukkokohtaus mielisairaalassa.

Kansallisbaletin Jekyll & Hyde on ihan tervetullutta vaihtelua koko illan juoniteosten joukkoon. Se toimii hyvin myös sellaisille katsojille, jotka eivät ole sisällä balettimaailmassa, eivätkä välttämättä jaksa innostua perinteisemmistä teoksista.