Äärioikeistolaisten ja populistien puolue Kansallinen liittouma vei Ranskan parlamenttivaalien ensimmäisen kierroksen selvästi itselleen. Kolmasosa äänistä riitti voittoon, ja puolueella on mahdollisuus saada toisella kierroksella parlamentin enemmistö haltuunsa.

Jyrkän linjan vasemmistolaisten johtama Uusi kansanrintama ylsi 28 prosenttiin äänistä, kun Macronin keskustaoikeistolainen Renessanssi sai äänistä vain viidenneksen.

Ratkaiseva taistelu käydään ensi sunnuntain toisessa äänestyksessä. Macronin puolue ja vasemmisto ovat jo neuvoneet ehdokkaitaan keskittämään ääniä siten, että ainakin äärioikeistolaisten läpimeno estettäisiin vaa’ankielipaikkakunnilla.

Jos vasemmiston ja keskustan taktinen äänestäminen onnistuu, tuloksena on uudelleen parlamentti, jossa yhdelläkään puolueella ei ole enemmistöä.

Mikäli taas Kansallinen liittouma voittaa, tuloksena on Ranskan ensimmäinen laitaoikeistolainen hallitus sitten toisen maailmansodan. Pääministeriksi nousee Jordan Bardella, puolueen aatteellisen johtajan Marine Le Penin puheenjohtajaksi kasvattama TikTok-tähti.

TIETYSTI Macron jäisi silloinkin presidentiksi vielä kautensa loppuun asti, kolmeksi vuodeksi.

Ranskassa on ennenkin koettu jännitteisen yhteiselon aikaa (cohabitation), jossa eri linjoilla olevat presidentti ja pääministeri jakavat vallan.

Suomen tavoin Ranskassakin presidentti johtaa ulko- ja puolustuspolitiikkaa. Ensimmäiset selvät kiistat tulisivat siitä.

Kansallinen liittouma pitää presidentin ylipäällikön asemaa lähinnä symbolisena, ja uhkaa haastaa puolustusratkaisuja muun muassa budjettivaltansa kautta.

Tämä vaikuttaa Ranskan tukeen Ukrainalle. Bardella on sanonut olevansa sodassa Ukrainan puolella, mutta puolue ei voi kokonaan polttaa välejään Kremliin venäläispankeilta aikoinaan saamansa rahoitustuen takia.

Käytännön tasolla Kansallinen liittouma vastustaa monia Macronin toiveita, jopa pitkän kantaman ohjusten antamista Ukrainalle, koska ne yltävät Venäjän alueelle.

TALOUDESSAKIN kumpi tahansa parlamenttikokoonpano pystyy aiheuttamaan Macronille harmaita hiuksia.

Britannian brexitin tuhot havahduttivat Kansallista liittoumaa niin, ettei se enää aja Ranskan eroa EU:sta tai eurosta. Mutta se haluaa, että Ranskan valtio alkaisi suosia kotimaisia yrityksiä ja vaikeuttaisi muiden kilpailua kotimarkkinoilla. Tämä johtaisi pahaan konfliktiin EU:n sisämarkkinasääntöjen kanssa ja olisi käytännössä eräänlainen pehmeä frexit.

Vasemmiston Uuden kansanrintaman talouspolitiikka lupaisi vastaavasti rahankylvöä julkiselle puolelle. Ohjelmassa on minimipalkan nosto sekä energian ja perustarvikkeiden hinnan jäädyttäminen keinotekoisen matalalle.

Eläkeikäkin pitäisi laskea 60 vuoteen, juuri kun Macron sai sen nostettua 64:ään.
Vastaavasti omaisuus-, perintö- ja tuloveroja nostettaisiin, mikä pelottaa elinkeinoelämää.

Johonkin näistä Macronin keskustaoikeiston olisi suostuttava, mikäli mielisi vasemmistolta tukea hallituskoalitiolle.

Jo nyt voidaankin sanoa, että vaalit tekivät lopun macronismista, presidentin liikkeen aatteelllisesta perinnöstä.

NUORI JA RAIKAS, synkälle laitaoikeistolle vastavoimaksi noussut Emmanuel Macron valittiin presidentiksi 2017.

Saman vuoden parlamenttivaaleissa hänen uusi keskustaoikeistopuolueensa sai suuren voiton, murentaen sekä vanhan maltillisen sosialistipuolueen että perinteiset oikeistolaiset gaullistit.

Toisaalta tämä jyrkensi Ranskan politiikan jakautumista, nostaen Kansallisen liittouman opposition johtotähdeksi. Vastaavasti myös vasemmiston jyrkin laita alkoi nousta.

Vielä 2022 Macronin henkilökohtainen vetovoima riitti uudelleenvalintaan, mutta hänen puolueensa menetti parlamenttivaaleissa yli sata paikkaa ja enemmistöasemansa.

Ehkä tätä korjatakseen Macron pani toimeen tämän kesän vaalit. Ehkä hän toivoi, että äärioikeiston voitto EU-vaaleissa pelästyttäisi hänen kannattajansa äänestämään nyt kiihkokansallisten uhkaa vastaan.

Yllätysvaalit tulivat huonoon aikaan paitsi Macronin omalle puolueelle, myös vasemmistolle. Ne olivat valmistautuneet kolmen vuoden taistoon, jolla estettäisiin Marine Le Penin tulo presidentiksi seuraavissa vaaleissa.

Le Penin joukot olivat eurovaalien jälkeen voimainsa tunnossa, joten puolueelle oli helppo jatkaa samalla vauhdilla seuraavaan voittoon.

LUULTAVASTI Macron itsekin ihmettelee suosionsa laskua. Macronismi on nimittäin tuonut Ranskalle myös paljon hyvää. Työttömyys on seitsemässä prosentissa, alimmillaan sitten 2010-luvun.

Britannian EU-eron jälkeen Ranskasta on tullut ulkomaalaisten sijoittajien
suosikkimaa, mikä on taannut maalle siedettävän talouskasvun.

Maan asevoimien suorituskyky on Euroopan huippua, ja ydinvoimasta kiinni pitäminen on lisännyt energiaomavaraisuutta. Vahvuus on nostanut Ranskan valtaa myös EU:ssa.

Talouskasvu ei ole kuitenkaan jakautunut tasaisesti. Sosiaaliset erot menestyvien suurkaupunkien ja muun maan välillä ovat suuria. Maaseutuväestö on kapinoinut raivokkaasti fossiilisten polttoaineiden hinnannostoja ja maatalouden ahdinkoa vastaan.

Sijoittajien houkuttelemiseksi tehty varallisuusveron poisto taas suututti vasemmiston. Macronia on syytetty uusliberalistiksi ja “rikkaiden presidentiksi”.

Budjetttikurikin on höltynyt: valtiolla on velkaa 110 prosenttia kansantuotteesta ja budjetin alijäämä paukkuu viidessä prosentissa.

Siksi Ranskan kansantalous on saatu alttiiksi markkinahäiriöille ja kriiseille, jotka toteutuessaan heilauttelisivat koko Euroopan talouden vakautta.

VARSIN TYYPILLISEEN ranskalaiseen tapaan Emmanuel Macron on keskittynyt viime vuosina enemmän henkilöpolitiikkaan eli imagostaan huolehtimiseen.

Macronin “jupitermaiseksi” kuvattu hallitsemistapa ärsyttää nyt yhä enemmän myös hänen kannattajiaan. Oma puolue on saanut tulla toimeen omillaan, eikä presidentti ole viitsinyt konsultoida sitä etukäteen tarpeeksi edes suurien ratkaisujen alla.

Yksinvaltiasmaisesti tehty päätös tämän kesän pikavaaleista saattoikin nyt olla uskollisille puoluetovereille käännekohta.

Presidentti ryhtyi uhkapeliin, jonka hävisi – Ranskan ja ehkä muunkin Euroopan tappioksi.