Monet muutkin kuin omat työväenpuoluelaiset toivovat, että Burnham
onnistuu tehtävässään paremmin kuin edeltäjänsä Keir Starmer ja voittaa populistisen Nigel Faragen Reform-puolueen vuoden 2029 vaaleissa.

Työväenpuolueella on yhä suuri enemmistö parlamentin alahuoneessa, mutta suosio romahti kahden vuoden hallituskauden aikana. Nyt Reform on mielipidetutkimuksissa Britannian suurin puolue, ja entinen valtaryhmä konservatiivitkin putoavat alaspäin.

Vallanvaihto sujui siististi. Starmer osoitti kykynsä ajatella puolueen ja Britannian
parasta. Hän luopui arvokkaasti tehtävästään heti kun Andy Burnham oli Makerfieldin täytevaalissa päässyt takaisin parlamenttiin.

Brittijärjestelmässä pääministerin on oltava kansanedustaja, ja Burnham oli jo vuonna 2017 lähtenyt parlamentista Suur-Manchesterin pormestariksi vuonna 2017.

TÄHTIMÄINEN esiintyminen ja ylivoimainen voitto Makerfieldissä säikyttivät työväenpuolueen muut vallantavoittelijat, eivätkä he edes yrittäneet kilpailla puoluejohtajuudesta.

Burnhamilla on maine menestyksellisenä pormestarina, ”pohjoisen kuninkaana” ja tällä hetkellä Britannian suosituimpana poliitikkona.

Pahin kilpailijakin, terveysministeri Wes Streeting luovutti ja liittyi Burnhamin kannattajiin. Puolueen yhtenäisyydelle tämä oli hyväksi, mutta toisaalta edes jonkinmoinen väittely ideologiasta ja linjasta ei olisi ollut pahitteeksi.

Burnham on kaksi kertaa aiemminkin yrittänyt turhaan työväenpuolueen johtajaksi. Nyt johtajuus miltei putosi hänen syliinsä, kun Starmerin suosio romahti.

VUONNA 1970 Liverpoolin lähiössä syntynyt Burnham kasvoi vaatimattomissa mutta turvallisissa oloissa. Isä oli puhelinasentaja ja äiti lääkärin vastaanottoapulainen. Äiti on Liverpoolin katolisia irlantilaisia.

Pikku Andy sai koulussa ankaran katolisen kasvatuksen ja pääsi Cambridgen yliopistoon lukemaan Englannin kirjallisuutta.

Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin Britanniaa johtaa nyt virallisesti katolilainen poliitikko.

1990-luvun pääministeri Tony Blair kääntyi katolilaisuuteen vasta virkakautensa jälkeen. Boris Johnson syntyi katoliseksi, mutta kääntyi anglikaaniksi jo Etonissa opiskellessaan.

Andy Burnham on kertonut katolilaisuuden vaikuttaneen häneen voimakkaasti, mutta toisin kuin yhä uskonnollisemmaksi muuttunut Tony Blair, hän sanoo olevansa ”kulttuurikatolinen” tapakristitty.

Burnham on arvostellut etenkin Vatikaanin seksuaalikäsityksiä. Hänhän eli vuosia avoliitossa Cambridgen yliopistosta vuonna 1989 tapaamansa hollantilaissyntyisen kirjallisuusopiskelijan Marie-France van Heelin kanssa.

Andy Burnham juhli 17. heinäkuuta puolisonsa Marie-France van Heelin kanssa nimitystään puoluejohtoon.

Nykyään naimisissa olevalla pariskunnalla on kolme aikuista lasta. Markkinointiammattilaisena ja mainosgraafikkona työskennellyt ”Frankie” ja lapset ovat yrittäneet pysyä poissa julkisuudesta, mutta pääministerin perheeltä se ei enää onnistu.

OLEMUKSELTAAN Andy Burnham on kuivan ja vähän etäisen juristi-edeltäjänsä täydellinen vastakohta. Hän on aurinkoinen ja ihmisläheinen, lämmin ja loistava ”poliittisen tarinan” kertoja.

Kansanmies-imagoon kuuluu tumma T-paita ja tumma vaatimaton pikkutakki, puvuissa ja kauluspaidoissa ei häntä ole aikoihin nähty.

Hän on myös sosiaalisilta linjauksiltaan vasemmistolaisempi kuin Starmer, mutta kaukana (puolueesta jo poistuneen) Jeremy Corbynin jyrkästä puhdasoppisuudesta.

Harva Britannian ulkopuolella silti muistaa, että Burnham oli politiikan ammattilainen jo ennen pormestariuttaan.

Hän ehti toimia Tony Blairin hallituksessa vuodesta 2005 alkaen nuorempana sisäministerinä, kulttuuri-, media- ja urheiluministerinä sekä valtiovarainministeriön pääsihteerinä. Gordon Brownin hallituksessa hän oli terveysministeri.

Aikalaisvirkamiehet ovat arvioineet Burnhamia varsin päteväksi ministeriksi, mutta valtiovarainministeriössä hän taipui liian usein puolueensa seniorien varainpyyntöihin.

Tämä höveliäisyys onkin huolestuttanut Britannian rahamarkkinoita, mutta Burnham on vakuuttanut pitävänsä valtiontalouden kurissa. Tässä hänen valtiovarainministerinsä tulee olemaan paljon vartijana.

Palkkatuloverot, alvin ja sosiaaliturvamaksut hän on luvannut pitää ennallaan, vaikka verotuksen kiristämiseen on ollut valtion rahapulan takia paineita.

THATCHERISMIN ja viime vuosikymmenten uusliberalismin yhteiskuntaan jättämät tuhot ovat olleet Burnhamin maalitauluina.

Sokea usko yksityistämisen etuihin kulminoitui muun muassa vesilaitoksissa, jotka ovat nyt kenenkään valvomatta saastuttaneet pahasti Brittein saarten luonnonvesiä.

Toinen murheenkryyni on ollut kaupungin vuokra-asuntojen yksityistäminen, josta vasta Keir Starmer teki lopun. Kaikkiaan puolitoista miljoonaa julkisen sektorin asuntoa on myyty lyhytnäköisten voittojen toivossa, eikä yksikään hallitus ei ole kyennyt rakennuttamaan tarpeeksi uusia.

Seurauksena on ollut valtava asuntokriisi, vuokrien nousu ja asuntopula muun muassa Lontoossa. Burnham lupaa nyt elvyttää sosiaalista asuntotuotantoa yli 40 miljardilla eurolla eli yhtä paljon kuin toisen maailmansodan jälkeen tehtiin.

Samanlaisia korjausliikkeitä hän teki menestyksellisesti myös Manchesterissa, mutta silkan kansallistamisen sijaan yritysjärjestelyt tehtiin yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa.

Vahvaa valtiontukea yrityksille hän lupaa jatkaa muun muassa kriittisen infran ja maalle tärkeän strategisen teollisuuden sektoreilla.

EPÄILIJÄT ja kriitikot kysyvät, toimivatko yhdestä kaupungista saadut ”manchesterismin” talousopit yhtä helposti koko valtakunnan elvyttämisessä.

Maata on tosin tähän asti kehitetty liiaksi Lontoo-keskeisesti, ja tämän vaurautta vain pääkaupunkiin keskittäneen tavan Burnham haluaa hajauttaa. Samaa yrittivät tehdä – heikolla menestyksellä – myös konservatiivit David Cameron ja Boris Johnsonkin levelling up -ohjelmallaan.

Välineinä tähän hajautussuunnitelmaan ovat muun muassa tekoäly ja maakuntien yksilöllisten vahvuuksien edistäminen.

Taloustieteilijät ovat varoittaneet, että pelkkä Lontoo-keskeisyyden purkaminen ei voi olla politiikassa itseisarvo, eikä se automaattisesti lisää kasvua maan muissa kolkissa.

Ammattiliitotkin suhtautuvat penseästi ajatukseen tekoälyn kaikkivoipaisuudesta, sillä se myös vähentää työpaikkoja.

VIENTITEOLLISUUDEN edistäminen vaatisi myös EU-eron tuomien kaupan esteiden ja byrokratian purkamista – esimerkiksi Norjan kaltaisilla sisämarkkinasopimuksilla EU:n kanssa.

Jostain syystä Burnham ei ole innostunut näistä mahdollisuuksista. Hän tuntuu painottavan talouden sijaan enemmän turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä EU:n kanssa, ja tämä sopii myös EU:n nykyiseen linjaan.

Burnhamin Keir Starmeria vahvempi halu Britannian USA-riippuvuuden purkamiseen on myös eurooppalaisesta näkökulmasta tervetullutta.

Kaiken kaikkiaan Andy Burnham on luvannut Britannialle ”toisenlaista” politiikkaa liiankin varovaiseen edeltäjäänsä verrattuna. Jos kaikki hänen etukäteen julistamansa uudistukset toteutuvat, Britannia on monenlaisten mullistusten edessä.

Aikanaan sitten nähdään, mikä onnistuu ja mitä kansa seurauksista ajattelee.