Olisiko tämä uusin siis se definitiivinen Batman-elokuva, ”The Movie” (jolla nimellä tosin jo tehtiin elokuva televisiosarjan camp-Batmanin jatkoksi vuonna 1966)?

Ei ole, vaikka yritystä on.

Vai olisiko Robert Pattinsonin esittämä lepakkomieshahmo nyt se lopullinen versio, joka voidaan ikoniin ikuistaa?

Sarjamurhakaavaa ja etsiväetiikkaa

Juuri yritteliäisyys sopii joka tapauksessa luonnehdinnaksi Apinoiden planeetta -ohjauksillaan tunnetuksi tulleen Matt Reevesin The Batman -näkemykselle. Hänen supersankarielokuvansa yrittää olla suuri ja pieni yhtä aikaa, Se myös yrittää ujuttaa film noir -estetiikkaa turboahdettuun DC-sankareiden traditioon.

Reeves ja käsikirjoittajaporukkansa yrittävät myös ottaa sankarin vakavasti, ei vain satuhahmona – mikä tekee elokuvasta kenties koko Batman-saagan ilottomimman. Robert Pattinson vahvistaa yleisvirettä olemalla sekä Bat että Bruce Wayne-roolissaan poissaolevan tuntuinen aina kun ei ole synkeä.

Elokuvan juonta ei paljon kannata briiffailla, sillä se on yhtäältä mahtipontisen mahdoton, toisaalta loppujen lopuksi varsin tavanomainen, yhdentekevähkö.

Gotham Citya ravistelee käsistä karannut rikollinen yleistila, joka mädättää paitsi hallinnon, myös syöksee kaupunkiarjen liki rappiotilaan. Tätä vastaan kapinoimaan nousee mukahyvä tuntematon voima, joka osoittautuu pidemmän päälle vain psykopaattiseksi sarjamurhaajaksi. Tämä Arvuuttajan sekopäinen mutta älykäs hahmo solahtaa verbaalinokkeluuksineen muiden elokuva- ja televisiosarjamaailmassa pitkään porskuttaneiden sarjamurhaajahirmujen galleriaan kuin prototyyppinä.

The Lepakkomies astuu näyttämölle todellakin chandleriaanis-hammettilaisessa yksityisetsivähengessä selvittämään yksittäisiä rikoksia kuten kaupunkilaisten katoamisia ja murhia, mutta sankarimme toiminta – ja koko elokuva – taantuu aika pian ristiretkeksi pahuutta vastaan. Oikeudenmukaisuuden hyve korvautuu kostomentaliteetilla, mikä tekee jo lähtökohtaisesti sysisynkän elokuvan myös moraaliltaan aika mustaksi.

The Batman onkin (taas kerran) kuviltaan pimeä. Aurinko ei Gotham Cityssa näytä nousevan koskaan – ei edes Batmanin uinuessa ja Bruce Waynen ollessa framilla. Vain yksi Batmanin ja Kissanaisen herkempi kohtaus on saanut vähän nousevan päivän valonkajoa taustakseen.

Pimeydessäkin voi toki luoda näyttäviä näkymiä, mutta aika paljon Reevesin kuvalliset asettelut kääntyvät väkinäisiksi. Jonkun megalomaanisen, paikkoja pirstonneen härdellin jälkeen kamera saattaa asettautua vaikkapa rauniokasan ääreen niin, että syntyy romun kehystämiä tiukkoja rajauksia. Aika asetelmallista.

Raamatullisia näkyjä

Gothamin peruskonnakaartista tässä elokuvassa heiluu Arvuuttajan (Paul Dano) lisäksi Pingviini (maskin alla täysin tunnistamattomissa Colin Farrell), joka kaikessa häijyydessään ja taparikollisuudessaan saa ainoana edustaa komediapuolta.

Elokuvan ainoaa koomiseen vivahtavaa hahmoa Pingviiniä, näyttelee tunnistamattomaksi maskeerattu Colin Farrell.

Pääkonna on kuitenkin John Turturron tyylikkään sordinoidusti esittämä perusmafioso Carmine Falcone, jonka kautta saadaan johdettua se pakollinen polku Bruce Waynen traumaattiseen lapsuuteen ja vanhempien murhaan.

Romanttista virettä puolestaan yritetään kehittää Batin ja Catin välille, mutta potkuherkkä Kissanainen (Zoë Kravitz) on liikkeellä oman kostomotiivinsa eli naisystävänsä murhaajan nalkittamisen ajamana, joten aika vaikea siinä on lempeä leiskuttaa.

Loppua kohti The Batman paisuu main stream -toimintaryskyttelyn ja katastrofispektaakkelin ristisiitokseksi, mikä on enemmän isoa kuin omaperäistä. Gotham Cityn valtoihinsa ottava tuhotulva on toki näyttävä, mutta näyttäytyy myös vähän tahattoman koomisena. Mieleenjäävässä kuvassa Batman johdattaa tulvaloukkoon jääneitä siviilejä halki väistyvän veden kuin Raamatun Mooses kansaansa kohti Luvattua maata.

Muita varteenotettavia Raamattu-referenssejä The Batmanille ovat Sodoman ja Gomorran tyly tarina sekä totta kai Ilmestyskirja. Mutta vaikka elokuvan loppu on melkoista harmageddonia, portti jätetään veikeän arvoituksellisesti auki suoran jatko-osan tulla.