Eihän siitä niin kauan ole, kun popmusiikin suurin jalostuma oli albumi, ja joskus siitä saattoi syntyä jopa valkokankaallekin tuhti vastineensa. Erityisesti 70-luvun progeaallon aikaan tällainen siirtymä taiteenlajista toiseen oli varsin tavallista. The Whon rockooppera toteutui huimapäisenä visiona Ken Russellin Tommyssa (1975), kun taas Alan Parkerin Pink Floyd the Wall (1982) yhdisti oivallisesti animaatioita ja elävää kuvaa.

Tuotekeskeisellä 1980-luvulla alkoi yleistyä tapa, että levy ja elokuva ilmestyivät kylki kyljessä. Vaikkapa vuonna 1984 Princeltä tuli Purple Rain ja Paul McCartneylta Give My Regards to Broad Street, molempien pyöriessä samaan aikaan elokuvina. Aikalaiskriitikot olivat hieman ymmällään, oliko aina kyseessä todellakin elokuva vai musiikkivideoiden tyylisesti etenevä levyn markkinointimateriaali.

Weekndia voi ainakin kiittää kiinnostavan elokuvalajin elvyttämisestä ohjelmistoon. Saapa silti nähdä, kuinka kauppa käy, sillä Hurry Up Tomorrow on häpeilemättömän pöyhkeä egotrippi, jonka rinnalla jokin Purple Rain on kuin ikonimaalauskurssi.

Kun The Weeknd elokuvan alussa seisoo turhautuneena peilin edessä ja soittaa huulillaan traktoria, se kannattaa ottaa jo varoituksena elokuvan perimmäisestä annista. Näin syvällä ihmisyydessä on poptähteys vuonna 2025.

TEOS YRITTÄÄ perustella olematonta dramaturgiaan sillä, että The Weekndiä ei nukuta. Unettomuus on sinänsä vakava asia ja yhtä inspiroiva elokuvan aihe kuin unimaailmatkin, mutta mitä syvemmin The Weeknd kärsii unen puutteesta, sitä tuhoisammin itse elokuva haukottelee oman logiikkansa puutteessa. Metsä ei näy puilta, eikä ulkomaailma hotellihuoneesta.

Välillä hoiperrellaan epämääräisissä pimeissä tiloissa ehkäpä David Lynchin Inland Empiren (2006) tapaisia tehoja etsien. Pahasti tussahtaa, sillä substanssi puuttuu.

Korneimmassa kohtauksessa The Weeknd makaa masentuneena sängyssä ja hänen kanssaan lähempään tuttavuuteen päässyt fani yrittää piristää toipilasta kehumalla tämän kappaleita yksi toisensa jälkeen. Pian The Weeknd puhkeaakin laulamaan pää yhä tyynyllään.

Koskaan aiemmin en ole lehdistönäytöksissä kuullut elokuvan lopulla yhtä äänekässtä rökitystä ja pilkallista naurua valkokankaan tapahtumille. Jaa, mutta katsopa vain, kyseessä olikin influensserinäytös, johon myös kriitikot olivat tervetulleita.

Oi aikoja, oi tapoja.