Siihen historiaan liittyy nyt ranskalaisen Malou Reymannin ohjaama Kesyttämätön (Ustyrlig), joka sijoittuu 1930-luvulle, Kööpenhaminaan ja vuosina 1923-1961 epäsiveellisten naisten eristyskohteena toimineelle Sprogøn saarelle.

Tavallaan elokuvassa ei ole kerronnaltaan mitään yllättävää. Ehkã juuri siksi se oudosti piristää nykyohjelmistossa. Kesyttämätön on vain vahva osoitus yksinkertaisen lujasta tarinaperinteestä.

Kyseessä ei ole edes romaanisovitus vaan takana on Reymannin ja Sara Isabella Jønsson Vedden käsikirjoitus, joka hyödyntää 1930-luvun naisten todellisia kokemuksia.

Marenin yksinhuoltajaäiti on huolissaan aikuistuvasta lapsestaan, joka ei tahdo sopeutua yhteiskunnalliseen osaansa ja sen ihmeettömään arkeen.

Niinpä ratkaisuna siintää Marenin luovuttaminen viranomaisten huostaan. Määränpääksi tulee Sprogøn saari, jonne viedään henkisesti heikkoina pidettyjä naisia – niin sanotusti autettavaksi, pois silmistä.

ALUKSI KAIKKI Sprogølla tuntuu väliaikaiselta ja jopa vähän harmittomalta, aivan kuin Maren olisi joutunut kiukkupäissään vielä jollekin kasvatusleirille ennen itsenäistymistään. Nykykatsojan on helppo uskoa, että eiköhän Marenin kaltainen tyttö löydä tiensä konstilla tai toisella takaisin vapauteensa.

Marenin ensijärkytys iskee, kun hän saa kuulla, kuinka kauan hänen potilastoverinsa ovat olleet saarella. Hän anoo hädissään lääkäriä muuttamaan diagnoosiaan. Tällaisen kohtauksen järjestämistä seuraa kuitenkin vain sänkyyn sitominen.

Maren tutustuu vähitellen hoitajilleen kuuliaiseen Sørineen (Jessica Dinnage), joka kaipaa lastaan ja elää jälleennäkemisen toivossa. Sopeutumaton kohtaa sopeutetun, missä piileekin voimallinen yhteys.

Kiertävän elokuvateatterin näytökseen kytkeytyy tarinan käänne, jonka myötä näkökulmakin pitkälti vaihtuu.

Pakkosterilisaation terrori onnistuu tarinassa yllättämään toden teolla, melkeinpä polanskimaisella arkipäivän makaaberiudella.

Kesyttämättömän näyttelijät eivät ole aina kovin moni-ilmeisiä, mutta toisaalta eivät häiritsevällä tavalla yksipuolisiakaan.

Tietynlainen yksitotisuus ja eleiden lukittuneisuus kuvastaa oikeastaan hyvinkin osuvasti pakkolaitoksen henkeä, jossa tunteet ja halut pyritään kitkemään tai salaamaan. Kurinalainen seura tahtoo tehdä kunkin kaltaisekseen.

KESYTTÄMÄTÖN ON historiallisesti todentuntuinen, eheä elämänviipale, joka ei viljele kosiskelevasti viitteitä nykyaikaan. Katsojan on itse löydettävä yhteydet.

Samantyyppistä tarinaa on tietysti kerrottu aina toisinaan, esimerkiksi Klaus Härön Uudessa ihmisessä (2007). En silti muista äkkiseltään aiheesta Kesyttämätöntä parempaa elokuvaa.

Kiitettävää on, ettei Reymann kärjistä naiivisti vastakohtiinsa Marenin itsensä määrittelemää vapautta ja kiinnisidottua laitostumista. Alun seksikohtaus jazzklubilla on melkoisen ankea, erityisesti Marenin näkökulmasta.

Aidosti rakastetuksi hän luulee tulevansa yllättäen saarella, kun tilanne antaa myöten.

Kesyttämätön on oikeastaan realistista kauhua moralistisesta yhteiskunnasta, jossa odotusten vastaisesti käyttäytyvän ihmisen ei anneta määrätä omasta kehostaan. Elokuva pysyy tyynesti asiassa, äitien ja tytärten maailmassa, ja sen koruttoman kaunis loppukuva jää vahvasti mieleen. Malou Reymannin nimi kannattaa kätkeä mieleen.