Orpon hallituskauden talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa ovat luonnehtineet palvelujärjestelmään ja tulonsiirtoihin kohdistuvat laajat menoleikkaukset julkisen talouden tasapainottamisen nimissä, ja pyrkimys heikentää pysyväisluonteisemmin työntekijöiden neuvotteluasemaa työmarkkinoilla.

Lisäksi viime kevään hallituksen puolivälitarkastelussa yhteisöverotusta ja korkeimpia marginaaliveroja laskettiin vedoten niiden kannustinvaikutuksiin ja talouskasvuun.

Poliittisen talouden tutkija Antti Ronkainen on kuvannut hallituksen politiikkaa luokkapolitiikaksi, koska se palvelee oikeistopuolueiden vauraiden kannattajien ja elinkeinoelämän tulonjakotavoitteita.

OIKEISTO ja elinkeinoelämä ovat siis onnistuneet kaappaamaan pohjoismaisuuden oman politiikkansa retoriseksi aseeksi.

Jos pohjoismainen malli tarkoitti ennen jonkin sortin sosialidemokratiaa tai sosiaalisesti ankkuroitua markkinataloutta, niin pohjoismaisuuden uusi sisältö antaa vahvan oikeutusperustan radikaaleille uusliberaaleille reformeille julkisessa taloudessa ja työmarkkinoilla.

Ruotsin, Tanskan ja Norjan ratkaisut ovat muodostaneet keskeisen perustelun, kun työmarkkinauudistuksia on runnottu läpi viimeisen kahden vuoden aikana. Hallituksen retoriikka ei ole kuitenkaan keskeisiltä osin vastannut todellisuutta.

Uuden talousajattelun keskukselle kirjoittamassaan raportissa Helsingin yliopiston yliopistotutkija Ilkka Kärrylä havaitsi, että
ehdotetusta yhdeksästä uudistuksesta oli toteutettu kussakin pohjoismaassa ainoastaan 2-4.

Pohjoismaisuuteen on vedottu myös viimeaikaisessa keskustelussa julkisesta velasta. Orpon hallitusohjelman pitkän aikavälin tavoite on saada Suomen kasvanut julkinen velkasuhde muiden pohjoismaiden tasolle.

Pohjoismaiseen velkatasoon viitataan myös hallituksen hiljattaisessa esityksessä velkajarrusta, joka asettaisi julkisen talouden sopeuttamiselle EU:n uutta finanssipoliittista lainsäädäntöä tiukemmat ja hyvin epärealistiset kehykset.

POHJOISMAISUUDEN radikaalisti uudenlaiset merkitykset ilmentävät suurta murrosta suomalaisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan historiassa.

On huomionarvoista, että oppositiopuolueet ja ammattiyhdistysliike eivät ole pystyneet tehokkaasti haastamaan käsitystä pohjoismaisuudesta joustavien työmarkkinoiden ja jatkuvan finanssipoliittisen sopeutuksen mallina.

Suomessa SDP alkoi nähdä pohjoismaat Suomelle sopivana viiteryhmänä jo 1930-luvulla.

Samoihin aikoihin Ruotsissa löivät läpi kansankoti-ideologia ja pyrkimys tasata talouden suhdanteita ja huolehtia korkeasta työllisyydestä.

Kylmän sodan vuosina pohjoismaisella mallilla perusteltiin Suomessa työntekijöiden aseman parantamista ja sosiaalipolitiikan laajentamista muiden pohjoismaiden tasolle.

Ruotsalaisen Gunnar Myrdalin jalanjäljissä suomalaisen sosiaalipolitiikan visionääri Pekka Kuusi hahmotti hyvän kehän talouskasvun, kansalaisten kasvavien kulutusmahdollisuuksien ja demokratian välillä.

Kun keskustelu globalisaatiosta kävi kuumimmillaan 1990-luvulla ja 2000-luvulla, niin pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli valjastettiin kilpailukyvyn edistämiseen. Koulutuspolitiikka kehystettiin investoinniksi inhimilliseen pääomaan.

Hyvinvointivaltion turvaverkkojen katsottiin luovan oikeutusta globalisaatiolle. Muutosturvassa ideana oli turvata työntekijöille toimeentulo muutosten keskellä, mutta myös mahdollistaa luova tuho ja rakennemuutokset työmarkkinoilla.

TULEVINA vuosina suomalaisen progressiivisen politiikan keskeisen kysymyksen muodostaa se, tarjoaako pohjoismaisuus vielä järkevän vertailukohdan yhteiskuntapoliittiselle uudistamistyölle.

Vaikka Orpon hallituksen retoriikka pohjoismaisista uudistuksista ei kestä kriittistä tarkastelua, Ruotsi ei ole enää pienten tuloerojen sosialidemokraattinen utopia.

Tuloeroja mittaavan Gini- indeksin perusteella Ruotsi on eriarvoistunut ällistyttävää tahtia viimeisen neljännesvuosisadan aikana.

Hyvinvointivaltion ja sopimusyhteiskunnan kannattajien pitäisi päästä eroon nykyisten pohjoismaiden idealisoinnista. Kaikki mitä tapahtuu Ruotsissa, ei ole pohjoismaalaisuuden ihanteiden mukaista.

Tätä nykyä pohjoismaat painivat pitkälti samojen ongelmien kanssa kuin muutkin kehittyneet taloudet. Suomessa kannattaisi kuitenkin muistuttaa ihmisiä siitä, mikä teki pohjoismaista alkujaan ainutlaatuisia globaalissa taloudessa.

On taloushistoriallisesti poikkeuksellista, että muutamissa Pohjois-Euroopan pienissä maissa onnistuttiin vuosikymmeniä yhdistämään nopea talouskasvu, alhainen työttömyys sekä pienet tulo- ja varallisuuserot.

2020-luvun luvun jälkipuoliskon yhteiskuntapolitiikan tavoitteena tulisi olla tehdä pohjoismaista jälleen poikkeuksellisia eikä yhtä eriarvoisia kuin valtaosa OECD-maista.

Kirjoittaja on asiantuntija Uuden talousajattelun keskuksessa.