Kun viimeksi vierailin Flow-festivaalilla 2023, yleisenä puheenaiheena oli tapahtuma-alueen epävarma tulevaisuus. Nyt sellaisesta ei ollut tietoakaan, vaikka suunnitelmat Suvilahden alueen uusista konsepteista ovat yhä ainakin jossain määrin elossa.

Tällä kertaa puhutumpi alue oli Gaza. Se muistutti itsestään jo heti perjantai-iltapäivällä metrosta Kurviin noustessa, kun Flow’ta sen hiuksenhienoista Israel-kytköksistä kritisoineen Varjovirta-festivaalin kulkue täytti liikennettä. Lähi-idän tilanne ja palestiinalaisten kohtalo leimasivat tämän vuoden festivaalia sekä ulkoisissa boikoteissa että sisäisissä mielenilmauksissa.

PERJANTAINA PÄÄHUOMIONI keskittyi iltapäivän kolmeen maineikkaaseen suomalaisesiintyjään, jotka esiintyivät houkuttelevassa putkessa. Kaikki olivat itseltäni livenä kokematta, joten odotukset olivat pinnassa.

Luhankalaisen Klemetin musiikissa piisasi taas aineksia aivan kuin pitäjän jännittävimmässä kirpputorissa, joka sulloo sisäänsä kaikki kullanarvoiset ja kulahtaneetkin aarteet, esineiden tai niiden edustamien asioiden konkreettista arvoa koskaan liian tarkkaan punnitsematta. Vaaka kallistuu etenkin 70- ja 80-luvuille. On toisistaan kimmokkeita ottavia hippuja iskelmistä ja euroviisuista, jytästä, progesta, konepopista ja uudesta aallosta, mutta aina omista kulmistaan tarkkailevan Litku-linssin läpi valottuvina. Introverttejä piirteitään ilmeisen hyvin esiintyjänä haastava ja hallitseva Klemetti lähti erään biisin aikana jopa yleisön sekaan.

Heti Klemetin jälkeen esiintyi päälavalla Saimaa, jonka näköetäisyydelle Silver Tentistä pääsikin yllättävän sujuvasti. 70-luvun henkeen puhaltava suurorkesteri istui nopeasti suurimmat jälkensä kuivaneen sateen jälkeiseen kirkkaaseen iltapäivään täydellisesti retrohipahtavissa ikuisen kesän ulkoasuissaan. Ehkä meiningissä on hieman pastissinomaisuutta, mutta on silti hienoa, että Suomestakin löytyy tällainen isomman koon popryhmä, jonka voi mielikuvissaan ahtaa vanhaan keltaiseen, aurinkotarroilla koristettuun Volkswagen-pakuun reissaamaan halki tuhansien järvien maan.

Saimaa-orkesteri on iso ja 70-lukuhenkinen.

Ongelmaksi kuitenkin koin tällä keikalla biisimateriaalin, josta ei oikein löytynyt lopulta todellisia helmiä. Osa kappaleista tuntui etenkin lyriikoiltaan jopa vähän heppoisilta. Konsertti päättyi Finlandia-hymniin, joka soi komeasti, mutta jätti kytköksiltään hieman hämilleen. Tälläkin keikalla kuultiin lavalta tuntuvasti tukea palestiinalaisille, mutta myös ukrainalaisille.

SAIMAA EHTI lopettaa hyvissä ajoin, joten paluu Silver Arenalle sujui rauhassa. Suurimmat odotukseni perjantaille kohdistuivat paluun tehneeseen Reginaan, jota tuli aivan 2010-luvun kynnyksellä kuunneltua suomalaisista bändeistä varmaankin eniten. Edellisistä akteista poiketen Regina keskittyi täysin musiikkiin ja jätti politikoinnin pois.

Konsertti oli teemoitettu Reginan viimeiseksi jääneeseen levyyn Soita mulle (2011), mutta vanhempiakin kappaleita kuultiin. Laulaja Iisa Pajulan, kitaristi Mikko Pykärin ja perkussioista vastaavan Mikko Rissasen muodostama kolmikko näytti lavalla sangen toimivalta kokonaisuudelta.

Regina on yhä tyylitietoista ja eteeristä elektropoppia, mutta siinä mielessä somaa ja kuplivaa, aika ajoin eksoottistakin, että se pikemminkin kelluttaa kuin maadoittaa kuulijan olotilaa. Mistään pinnallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan visusti moderneista, usein vähän viekkaista tuokioista, joissa tunteille on tilaa, muttei aina oikeaa aikaa.

Listojen musiikista jo kauan sitten tipahtaneelle musiikinkuuntelijalle Regina soi kuin lohduttavana muistona viimeisiltä vuosilta, kun vielä pysyi suht hyvin kartalla päivän trendeistä.

Nykytrendien keskellä sukkuloinnissa suuntavaisto ohjasikin Kattilahalliin, jossa vallitsi jälleen The Other Sound -osaston harras tunnelma rauhallisemman ja kokeellisemman musiikin äärellä. Ilman sitä Flow tuntuisi liian uuvuttavalta painekattilalta.

Lontoolaistaustaisen, mutta Suomessa vaikuttavan Keval Shahin intialaisia ja länsimaisia vaikutteleva yhdistelevä pianotaide jätti yllättävän perinteisen vaikutelman. Sen sijaan jo ennakkoon hehkutetun intialaisen, Yhdysvalloissa musiikkia opiskelleen Ganavyan lumoavan lämmin, koko tilan haltuunottava ääni tarjosi hiljaisuuden verhoamaa ilmaisua, joka tuntui nousevan niin syvältä perinteistä, että kuulijana tunsi sielunsa kirkastuvan kuin kaiken alkuun palanneena.

Lienenkö lukenut artistikattausta sanasokeuden vallassa, sillä yhtäkkiä yllätyin, että päälavalla esiintyi 90-luvun ranskalaisduo Air, jonka muistinkin nähneeni Kaapelitehtaalla 2009. Mikään suuri suosikkini yhtye ei koskaan ollut, joten mitäpä tuosta.

Noin ylipäätään Flow’n tämän vuosikerran ulkomaisista kattauksista oli jo melko vähän Airin kaltaisia nimiä, jotka vielä viittasivat viime vuosisadan puolelle.

LAUANTAINA SILVER AREENALLA puoli kahdeksalta esiintynyt Beth Gibbons (s. 1965) nousikin tämänkertaisen Flow’n ehdottomaksi ykkösesiintyjäksi. Odotetusti toki, sillä vastaavia vakavamman ja musiikkiin itseensä keskittyvän ilmaisun taitajia oli bling bling -piirteitä omaavan juhlan isommilla areenoilla hyvin niukalti.

Gibbons muistetaan Bristolissa perustetun Portisheadin laulajana. Kroonisesti allapäinen triphopyhtye sai todenperäisen legendan mukaan alkunsa helmikuussa 1991 Margaret Thatcherin hallituksen aikanaan perustamilla bisneskursseilla työttömille. Gibbons ja Geoff Barrow tutustuivat kahvitauolla toisiinsa, ja myöhemmin yhtyeeseen liittyi Adrian Utley.

Vain kolme albumia yli 30 vuodessa tehnyt Portishead ei ole koskaan lopettanut. Gibbons julkaisi ensimmäisen täysin oman soololevynsä Lives Outgrownin viime vuonna. Keikka koostui pääasiassa Portisheadia perinteisemmin koostetusta, mutta rikkaasti soitinnetusta uudesta materiaalista. Yksi biisi pohjabändiltäkin kuultiin, eikä se mikään yllätys ollut: 31 vuoden takainen ärhäkkä melankoliahitti Glory Box, jota on varmasti kuunneltu monen huoneen lattialla nurkkiin tuijotellen.

Kaksin käsin tuttuun tyyliinsä mikrofoniin takertuvan Gibbonsin seitsenhenkinen bändi oli poikkeuksellisen karismaattinen ilmestys linjakkaasti tummanpuhuvassa vakavuudessaan. Rosoisine viuluineen ja jyskyvine perkussioineen se loi luihin ja ytimiin tunkeutuvaa sointimaailmaa Gibbonsin yleisinhimillistä vajavaisuuden tunnetta hauraan värisyttävästi heijastelevan äänenkäytön yhteyteen.

Gibbons tarjosi uudella, paikoin hyvin henkilökohtaisella materiaalillaan niin haltioittavan elämyksen, että festarihumuun palaaminen suoralta kädeltä tuntui rikolliselta. Onneksi Silver Arenan pohjoispuolella sijaitsi festivaalialueen hiljaisin nurkkaus, jossa sai hetken hengähtää ja sulatella vuoden toistaiseksi parasta keikkaa.

FLOWN PÄÄTTI sunnuntai-iltana päivän trendinimi Charli XCX, joka näytti keränneen lavan eteen erityisesti nuoria innokkaita naisfanejaan. Pikkuhoususillaan esiintynyt artisti edusti sinänsä pirteää piittaamattomuuden energiaa, mutta kun sama asenne ulottuu musiikillisesti täyteen autotune-pitoisuuteen saakka, ei moinen nykypäivän epäinhimillinen soundi vielä maustettuina alituisine rytmillisine katkoksineen jaksa puhutella.

Lauantai-illan pimetessä Black Tentissä esiintynyt Sam Quealy asettui mielessäni Charli XCX:lle jonkinlaiseksi vertailukohdaksi ja veti pidemmän korren avoimen sytyttävällä ja parhaimmillaan jopa iskevällä prinsessapopillaan ja teknobiitillään.

Flow’n päättyessä sunnuntaiyön syvetessä alkoi pääosin varsin laittautunut festariväki nousta massana Kallioon, jonka liikenneyhteydet ovat olleet pitkään sekaisin. Kulkiessani lauman mukana Helsinginkatua tavallista pidempään oikealle raitiovaunupysäkille, erään paikallisen baariseurueen henkilö neuvoi omiaan siirtymään Vaasankadulle, sillä ”kaikki juntit tietää Hesarin”.

Israel-kytköksistään moitittua Flow-viikonloppua ”varjosti” myös vaihtoehtofestivaali Suvilahden naapurissa Dallapén puistossa, jossa Palestiinan värit olivat vahvasti esillä. (Kuva: Lehtikuva/Roni Rekomaa