Harvoin on mikään urheilulaji saanut sellaista tuuppia elokuvista kuin karate 1980-luvun Karate Kid -filmeistä. Okinawalaisen kamppailulajin levittäytyminen läntiseksi nuorisotrendiksi tapahtui pitkälti Hollywoodin myötävaikutuksella. Karate Kid oli käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin omaelämäkerrallinen luomus, jossa oli kyse kiusatun pojan kasvusta puolustamaan itseään vanhan mestarin opissa.

Kaksi ensimmäistä vuosien 1984 ja 1986 elokuvaa olivat vielä kohtalaisen onnistuneita nuorisofilmejä, mutta saagan alamäki alkoi mitäänsanomattomasta kolmososasta vuonna 1989. Yleisö joutui jo pyörittelemään päitään, kun sama pääosapoika ei millään vain tuntunut oppivan lajin ja elämän perusasioita.

UUSIN ELOKUVA Karate Kid: Legends on eräänlainen koristevyö kaikesta edellisestä. Pääosassa on kung fu -taustaa omaava teinipoika Li Fong (Ben Wang), joka muuttaa Pekingistä New Yorkiin äitinsä kanssa.

Juustoreunaista pizzaa syötäväkseen etsiessään hän ystävystyy lähipizzeriansa naljailevan pitäjän Victorin (Joshua Jackson) ja tämän pirteän tyttären Mian (Sadie Stanley) kanssa. Joutuupa Li pian myös paikallisen karatekoviksen ahdistelemaksi, mikä palauttaa hänelle mieleen veljensä kohtalon.

Lin äiti haluaisi poikansa pysyvän erossa fyysisistä mittelöistä, mutta se on turha toivo, sillä edessä häämöttävää karatekilpailua varten paikalle lentää Lin entinen kung fu -opettaja herra Han (Jackie Chan), joka noutaa Los Anglesista apuun myös alkuperäisen karate kidin Daniel LaRusson (Ralph Macchio). Eiköhän tällä porukalla pärjätä!

1980-luvun jälleenelämisessä on silti viime vuosina piisannut myös tiettyä kuolevaisuuden tunnustelua. Ghostbusters: Afterlive (2021) kasvoi suoranaiseksi muistoseremoniaksi edesmenneelle haamujengiläiselle Egon Spenglerille eli Harold Ramisille. Top Gun: Maverick (2022) taas tarjosi jo aavistuksenomaisesti Val Kilmerille viimeiseksi jääneen, vaitonaisen roolityön elämän vaurioittamana Icemanina.

Karate Kid: Legendsin luonnollisena sarkana on kunnioittaa alkuperäisten elokuvien mestaria Mr. Miyagia eli Pat Moritaa, joka kuoli jo 20 vuotta sitten.

KARATE KIDS: LEGENDS herättää vetreillä ensiminuuteillaan ihan sympaattisia kierrätysviboja, mutta alkaa kehitellä teemojaan klassisemman elokuvakerronnan sijaan kuin 80-lukulainen virvoitusjuomamainnos.

Kiusatuksi tulemisen ja syyllisyydentunnon kaltaiset teemat ovat pelkkiä kurkusta alas huuhdeltavia kaloreita. Vanhoja väsyneitä viisauksia heitellään sopiviin väleihin lähinnä Jackie Chanin suusta.

Parasta on se, että melko näkymätöntä näyttelijänuraa 1980-luvun Karate Kidien jälkeen tehnyt Ralph Macchio on nyt 63-vuotiaana ihan tavallinen kaiffari, jolla ei ole tarvetta korostaa itseään.

Hänen varassaan Karate Kid: Legends ei silti toimi. Kun samassa elokuvassa esitellään karatea, kung futa ja pizzoiltaan venyvän Victorin myötä vielä nyrkkeilyäkin, kyse on lähinnä ylistyslaulusta ja mainoksesta eri kulttuurien kamppailulajeille. Ratkaisevaa eroa harrastamisen ja katuväkivallan välille ei kuitenkaan elokuvan estetiikassa tehdä.

Etenkin tappelu kerrostalon pimeällä takapihalla esitetään sykkivän popmusan säestyksellä hyvinkin harmittomana ajanvietteenä.