Näistä syistä Parikkalassa olisi ollut helposti aihetta dokumenttiin jo aiemminkin, mutta nykyinen maailmantilanne tuo siihen tietysti uutta kulmaa.

Elina Hyvärinen alkoikin tehdä kotiseutukunnastaan dokumenttia jo ennen helmikuuta 2022. Sitä ennen kärsittiin vielä koronasta ja käytiin edellisiä kuntavaaleja.

HYVÄRISEN PITKÄ esikoisohjaus Rajalla (2025) kuvaa dramatisoimatta kahta erilaista aikaa. Rajattomalta tuntunut usko rajanylityspaikan saamisesta Parikkalaan oli vielä todellista helmikuuhun 2022 asti. Sen jälkeen Parikkala on ollut entistäkin sumpummassa. Tiet käyvät läpikulunomaisesti lähinnä pohjoiseen tai etelään.

Suhde järeimpään valtaan on tavoittamattomissa, mutta heijastuu silti suorina viittauksina keskelle itäisten ja lännen arvojen piennarmaista rajaviivaa.

Menneisyyden painoa dokumenttiin tuo erityisesti historiantutkija Ville Kivimäki, joka ei esiinny varsinaisessa asiantuntijaroolissa vaan ikään kuin vain yhtenä henkilönä. Kun ilmassa vallitsee pettymys juontuen Venäjän arvaamattomuudesta, Kivimäki palaa siihen, kuinka hurjalta asukkaista aikanaan tuntui valtioiden uuden rajan piirtäminen siihen missä se nyt on.

DOKUMENTIN VOIMA on siinä, ettei se korosta Parikkalaa minään poikkeuksellisena paikkakuntana sijainnistaan huolimatta. Se sykkii kuin minä tahansa pienenä taajamana. 70-luvun viihdyttäjä Muska laulaa Hetki lyö -kappaletta isossa juhlarakennuksessa, vaateliike on ollut varmaan vuosia tyhjillään ja paikallisperinteenä valittua ”pikkupiikaa” kiitetään vuoden aikana tekemästään työstä. Järvessä vain seisoo tolppa, jossa lukee: ”Rajavyöhyke”.

Kun paikallislehti haastattelee uutta kunnanjohtajaa, tilanteeseen tiivistyy jotain mitä harvoin näkee kuvattuna. Sinnittelevien paikkakuntien johtotehtäviin hakeutuvat ihmiset tulevat usein toisilta seuduilta, eivätkä aina puhu ensi töikseen kovin juurevasti vaan hyvin yleisellä tasolla, jopa epävarmasti.

Jossain dokumentin alkuvaiheilla tuntuu, että tuleekohan tästä paljon jossittelevaa tuokiokuvaa enempää, mutta vähitellen Hyvärinen saa kasattua varsin painokkaan katsauksen Parikkalan elämästä. Erään eläköityneen opettajan tyynen lakoniset huomiot ahkeran puuhastelunsa lomassa rakentavat kokonaisuuden selkärankaa.

Jarkko M. Virtasen kuvaamat otokset ovat paikoin hämmentävän kauniita levollisuudessaan. Hevosia kävelytetään rantavedessä, mies köllöttää vehreyden ympäröimässä pihakeinussa, suihkukone halkoo taivasta. Hevosia, miehiä, tekniikkaa – niitä on joskus tarvittu muuhunkin kuin rauhaan.

Suomalaisista pikkupaikkakunnista on tehty taannoin muutamia persoonallisia dokumentteja. Mieleen tulevat Kiti Luostarisen viehkeä Luhangan muotokuva Kotona kylässä (2012) ja Matleena Jäniksen pisteliäs Jäniksenä Varkaudessa (2013). Ajankohtaisuutensa sitoutunut Rajalla ei ole aivan yhtä taiteellisesti orientoitunut kuin ne, mutta liittyy luontevasti perinteeseen, joka avaa tunnelmia kasvukeskusten ulkopuolelta.