Tuon suuren urheilujuhlan suurin sankari tuli tietysti suomalaisten erityisesti rakastamasta yleisurheilusta, vieläpä kestävyysjuoksusta.

Koska oma valtakautemme pitkien juoksumatkojen kuninngasmaana oli jäänyt maailmansotaa edeltävään aikaan, kelpasi meille sankariksi tshekkoslovakialainenkin, kun hän nyt sattui putsaamaan palkintopöydän kultamitaleista. Ja hänen nimensäkin taipui kivasti suomalaisten kannustajien suuhun: ”Satupekka”.

Tshekkiläisen David Ondricekin käsikirjoittamalla ja ohjamalla Zátopek-elokuvalla olisi siis näillä spekseillä kelpo mahdollisuudet menestyä Suomessa ainakin 50+-ikäisten keskuudessa.

PITKÄÄN ZÁTOPEK-AIHETTA pyöritellyt David Ondricek kirjoitti ja ohjasi jo vuonna 2016 aiheesta tv-dokumentin. Hyvin faktoitetun fiktion aika koitti kohta sen perään, mutta koronapandemia sotki kuvausaikatauluja loppumetreillä sen verran, että ensi-iltaan Zátopek saatiin kotimaassaan vasta 2021.

Pandemia aiheutti myös sen, ettei ohjaaja päässyt kuvaamaan elokuvaansa autenttisilla tapahtumapaikoilla. Helsingin olympiastadionin laaja peruskorjaus taas vaikutti siihen, että vuoden -52 kisat jouduttiin lavastamaan muihin urheillupyhättöihin, vaikka Helsingissäkin oli alunperin tarkoitus kuvata.

Ondricek teki melkeinpä ”zatopekit” vuonna 2022, kun palkittiin hänen kotimaansa elokuva-alan parhaita. Hänen suurmieselokuvansa sai ykkössijat sekä parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen että pääosasuorituksen kategoriassa.

KIINNOSTAVINTANTA ONDRICEKIN elokuvassa on hänen siihen kirjoittamansa kehyskertomus, joka varsin hämmästyttävästi on tosipohjainen sekin, tosin jostain syystä vähän eri aikaan sijoitettu.

Ausralialaisen Ron Clarken piti olla se seuraava kestävyysjuoksun supertähti Zátopek jälkeen, ja hyvin hän juoksikin. Vuosina 1963-66 ”Erämaan pikajunaksi” lisänimetty Clarke rikkoi vitosen ja kympin maailmanennätyksen yhteensä kuusi kertaa, ja erilaisilla mailimatkoilla yhdeksän kertaa. Jotain olennaista jäi silti puuttumaan: olympiamenestys. Kaikista 60-luvun olympiakattauksen kestävyysjuoksuista Clarkelle liikeni vain yksi promssi Tokiossa -64.

Elokuvassa Clarke kutsututtaa itsensä Meksikon olympialaisten jälkeen Prahaan tapaamaan Zátopekiä saadakseen jotain balsamia haavoilleen, hän näet on romahtanut korkean ilmanalan kisoissa täysin. Clarken terapiavierailu tarjoaa Zátopekille tilaisuuden tarkastella syvemmin omaa juoksu-uraansa. Näin piirtyy elokuvallisesti varsin tavanomainen, vaikka tietysti urheiluhistoriallisesti vertaansa vailla oleva tarina siitä, kuinka tehdastyöläisjoukkueen juoksijalahjakkuudesta kehittyi se myyttinen, varsin kulmikkaasti radalla rynnivä ”ihmisveturi”.

Todellisuudessa Clarke sai Zátopekiltä kutsun Prahaan jo vuonna 1966, jolloin tshekkisuuruus tarjosi mentorointiapuaan australialaiselle tämän tähdetessä kohti Meksikon kymppiä, viimeistä olympiamenestysmahdollisuuttaan.Kannustimeksi Zatopek antoi Clarkelle yhden kultamitaleistaan. Sama tapahtuu elokuvassakin, mutta vähän eri kontekstissa.

TOINEN JUONNE, joka nostaa Zátopek-elokuvan puuduttavimpien urheilusankarikuvausten yläpuolelle, on rehevä rakkaustarina. Elokuvassa ja tosihistoriassa kahden nuoren urheilijan lempi roihahtaa Lontoon olympiakisojen aikaan, jolloin Emil voittaa ensimmäisen kultansa ja Dana pääsee naisten keihäänheitossa pistesijoille. Helsingissä neljä vuotta myöhemmin he ovat jo aviopari, ja niissä kisoissa myös Dana Zátopkova saavuttaa kultaa, mikä on ollut omiaan lisämään tämän sukunimen tarunhohtoisuutta suomalaismielissä.

Kultainen suudelma. Lehtikuvaaja Reino Loppisen ikoninen olympiakuva saa rekonstruktion elokuvassa Zátopek. Dana Zátopkovaa näyttelee raikkaasti Martha Issová.

Dana, jota näyttelee vallan mainiosti Martha Issová, on elokuvan särmikkäin hahmo, joka ei tyydy vain suuren Emilin urheilumuusan rooliin, vaan ottaa oman tilansa. Issován rinnalla niin Emiliä näytteleva Václav Neuzil kuin Clarken roolissa nähtävä James Frecheville näyttäytyvät hieman puisevina.

MYÖNNÄN KATSONEENI Ondricekin elokuvaa aika paatuneesta, Suuren olympiakirjan ja vastaavien klassikkojen määrittämästä urheilufolkloristisesta näkökulmasta. Niinpä tietyt ulkokohtaiset seikat, kuten se, miltä Olympiastadion kuvissa näyttää, mitä näkyy vuoden -52 maratonreitin varrella (yllättävän kukkulaiselta näytti maasto Helsingin ulos vievän vanhan Tuusulantien varrella!) ja miten näköisiä ovat Zátopekin irvistys sekä hänen kanssaan kilvoitelleet Mimoun, Schade ja kumppanit, saivat erityishuomion.

Ehkä myös juuri siksi jäin kaipaamaan tarinaan enemmän kisailun, harjoittelun ja mentoroinnin ulkopuolisia elementtejä. Erityisesti sitä, miten Zátopek joutui kansallissankarinakin Tshekkoslovakian kommunistihallinon epäsuosioon ja sitä myötä sivuraiteelle Prahan kevään tapahtumien jälkeen. Nyt siitä kerrotaan vain muutaman, mutta heti jännitettä luovan episodin verran. Tshekkoslovakian miehitystä ei sivuta ollenkaan, vaikka Clarken vierailu aika lähelle niitä päiviä elokuvan aikajanalla osuu.

Vuonna 2010 suomeksi ilmestynyt ranskalaisen Jean Echnozin mainio romaani Pitkä juoksu (suom. Erkki Jukarainen) kuvasi tiheästi myös Zátopekin elämää kommunistisen kyyläysjärjestelmän koeteltavana. Kirja on varmasti kulunut David Ondricekinkin käsissä, mutta samaa intensiteettiä hän ei elokuvallaan tavoita..