Soderberghille on todellakin siunaantunut töitä Hollywoodissa, tuottihan hän pari vuotta sitten myös poikkeusolojen Oscar-gaalaa.

Sitä skarppiutta ja tuoreutta, mitä löytyi esikoisesta Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989) ja sitä seuranneesta Kafkasta (1991), on pilkahdellut töissä kuitenkin vain satunnaisesti, eikä koskaan aivan kankaan täydeltä. Kiinnostavimmillaan alkuvuosiensa jälkeen Soderbergh taisi olla vuosituhannen taitteessa yhteiskunnallisesti valveutuneilla töillään Erin Brockovich ja Traffic.

NYT SODERBERGH flirttailee kauhugenrellä, kaiketi ensi kertaa urallaan. Presenceä on silti hiukan vaikeaa mieltää kauhuelokuvaksi, vaikka se on luovinaankin sellaisia tehoja. Siinä on myös perhedraaman, teinitrillerin ja keskusteluelokuvan elementtejä.

Nelihenkinen perhe muuttaa omakotitaloon ja aavistaa pian, ettei se ole siellä yksin. Omia virheitään tehneet vanhemmat ja toisistaan kaukaiset teini-ikäiset lapset suhtautuvat tilanteeseen eri tavoin. Ystävänsä kuolemaa surevan tyttären aistit saavuttavat vieraan läsnäolon herkemmin, mistä synryy kovaakin riitaa hyvin eriparisten sisarusten välille, kun veli velloo itsekeskeisyydessään.

Talon vanha peili tuntuu tarkkailleen jo useampiakin sukupolvia. Tästä olisi Soderbergh voinut ammentaa enemmänkin. Paikalle tilataan kuitenkin tuttuun tapaan meedio selvittämään, mistä perheen ja talon suhteessa on kysymys. Hän tulee myös myöhemmin pihalle entistä huolestuneempana, mutta joutuu ajetuksi pois.

Kamera kulkee huoneesta toiseen perheenjäsenten kintereillä kuin olisi sen ylimääräinen jäsen, itse kummitus. Aika taidokkaasti Soderbergh saa pidettyä tällaisen kerronnan hyppysissään ilman, että se alkaisi turruttaa. Ratkaisu tosin kostautuu siinä, että perheenjäsenet jäävät henkilöinä kovin etäisiksi tunnetasolla – heitä ei juuri nähdä lähikuvissa saati käsitellä muutenkaan kovin luonteikkaasti.

Yhden yksinkertaisen ideansa tasolla kokeelliseksikin luokiteltava Presence on melko tyypillinen Soderberghin työ. Sen pinnassa on kiinnostavaa kutinaa, mutta syvemmälle kokonaisuuteen tuijottaminen jättää valjun, puoliasentoon viritetyn olon. Isoja menestyselokuvia muiden muassa Steven Spielbergille aiemmin käsikirjoittaneen Koeppin raakilemaista skenaariota pitää moittia samaan hengenvetoon.

PARANORMAALIA omakotitalo-asumista on nähty monesti ennenkin. 1980-luvun ilmiö olivat Poltergeist-elokuvat, eräänlaiset koko perheen kauhuiltamat. Ehkä lajin täsmällisin edustaja on silti Stuart Rosenbergin Luojan tähden, paetkaa! (1979), joka on oikeastaan hirtehisen musta komedia.

Presencesta eli ”Läsnäolosta” ei oikein ota selvää mitä se haluaisi olla, ehtaa säikyttelyä vai metafyysisempää mietiskelyä. Sisällöllistä ristivetoa löytyy talon eri lasipinnoista. Tekijyyden tasolla teos muistuttaa siitä, että Soderbergh on aina ollut enemmän hiukan kuivakka älykkö kuin koko taiteellisen sielunsa peliin laittava tekijä. Tässä tapauksesssa lopputulos on ikävä kyllä yhtä mitäänsanomaton kuin elokuvan mahdollinen aavekin.