Kesäkuun 16. päivänä vuonna 1904 Eugen Schauman ampui Nikolai Bobrikovin Senaatin portaikossa.

Se on edelleen Suomen kuuluisin poliittinen salamurha.

Timo Mäkelä tarkastelee tapausta uusimmassa sarjakuvakirjassaan Eugen ja Sigrid. Pelkkä salamurha ei ole hänen tähtäimessään.

– Minähän olen tehnyt ennenkin sarjakuvia naistaitelijoista. Neiti Brander kertoi valokuvaaja Signe Branderista, jonka kuvat sytyttivät rakkauteni 1900-luvun alun puutalojen Helsinkiin, joka katosi kivitalojen tieltä. Branderista alkoi myös kiinnostus historiaan, Mäkelä kertoo.

Neiti Brander ilmestyi 2018. Jo sitä ennen Mäkelä käytti Branderin valokuvia Emil ja Sofi: Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 -kirjan (2005) monien ruutujen pohjana. Niiden lähdeluettelo on kirjan lopussa. Ja sekin sijoittuu taidemaailmaan.

Myös Eugenissa ja Sigridissä Mäkelä on turvautunut 1900-luvun alun Helsinkiin sijoittuvissa kohtauksissa Branderin kuvien malleihin. Siinä liikutaan 1880-luvun Puolasta aina melkein sata vuotta myöhempään Suomeen.

KIRJA ALKAA Sigrid Schaumanin satavuotisjuhlanäyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa.

Mäkelän sarjakuvassa Schauman käy näyttelyssään Prisma-taiteilijaryhmäläisten kanssa kevättalvella 1979. Näyttely oli auennut joulukuussa 1978. Taiteilija eli peräti 101-vuotiaaksi. Ensimmäiset ruudut ovat Mäkelän piirroksia Schaumanin maalauksista.

Aiemmin hän on piirtänyt Branderin valokuvia. Toisten taiteilijoiden muun lajisten teosten tulkinnassa näkyy Mäkelän piirtämisen ilo.

– Olen ollut taiteilijana aina pitkälti jäljittelijä. Korpit-kirjassa piirsin muun muassa Goyan ja van Goghin maalauksia. Historia-aiheisessa sarjakuvassa kadonneen aikakauden luominen jo antaa niiden tekemiselle tarkoituksen.

Korpit (2020) on Mäkelän edellinen kirja, matka keskiajalta nykyisyyteen eri aikojen taiteen ja taitelijoiden kautta. Mäkelä on suomalaisen sarjakuvan taidokkaimpia piirtäjiä, ei pelkkä jäljittelijä.

– Kun miestaiteilijat tekivät Suomessa kultakaudella pateettista ja tylsää Suomi-kuvaa, naiset kuvasivat henkilökohtaista arki- ja perhe-elämää, joka kiinnostaa paljon enemmän.

Myös Eugen ja Sigrid rakentaa kuvaa Schaumanien suvun elämästä 1880-luvulta 1970-luvulle. Se risteilee ajassa Sigridin muistojen varassa. Näkökulma on hänen, mutta Eugen on toinen päähenkilö.

KAHDEN IHMISEN ja rikotun aikajanan varassa etenevän tarinan rakenne on hienostunut.

– Minua kiinnosti ryöstää Eugen Schauman takaisin äärioikeistolta. Tein hänestä vähän säälittävän tyypin, josta sisko oli huolissaan. Eugen oli melkein kuuro maahanmuuttaja ja sitoutunut ruotsalaiseen kulttuuriin eikä isänmaan sotilas rinta rottingilla.

Eugen Schaumania kyllä innoitti Venäjän aloittama sortokausi, jonka kuvaaminen myös kiinnosti Mäkelää.

Salamurhaan Eugen ryhtyi, kun oli pettynyt rakkaudessa. Mäkelä ei suoraan vedä niiden kahden asian välille syy-yhteyttä, mutta attentaatti seurasi epäonnista kosintaa.

– Kyllä minulle jäi vähän maku, että se saattoi olla laajennettu itsemurha. Ainakin yritin viedä kunniaa salamurhaamiselta. Eugenhan ampui Bobrikovia kolme kertaa, mutta hän jäi jaloilleen eikä edes huomannut haavoittuneensa vakavasti. Murha onnistui vain tuurilla.

Mäkelä luki aiheesta useita kirjoja. Tärkein oli Sigrid Schaumanin kirjoittama Veljeni Eugen Schauman (1965).

– Sigrid kirjoitti sen tukeakseen veljensä myyttiä Suomen sankarina, mutta ongelmat kuitenkin paistavat rivien välistä. Huonokuuloisuus voi olla sokeutta pahempi sosiaalinen este, kun ei kuule, mitä ympärillä puhutaan. Se rajoitti Eugenin elämää.

Venäjän sortokaudesta kertova Eugen ja Sigrid osuu hetkeen, jolloin itäinen uhka on taas ajankohtainen. Mäkelä alkoi tehdä sarjakuvaansa jo viitisen vuotta sitten, mutta Venäjän aggressio oli taustalla mielessä.

Hän muistuttaa, että se alkoi jo 2014 Krimin valtauksella.

MÄKELÄN (s. 1951) ensimmäinen itsenäinen sarjakuvateos oli Vaaleanpunainen pilvi. Kaikkiaan niitä on noin tusina.

Jo aiemmin ja niiden lomassa hän on julkaissut kokoelmia sanomalehti- ja aikakauslehtisarjakuvistaan.

Alan arvostetuimman palkinnon, Suomen sarjakuvaseuran jakaman Puupäähatun Mäkelä sai jo vuonna 1989. Taiteen valtionpalkinto myönnettiin Mäkelälle sarjakuvista vuonna 2001.

Mäkelä on tehnyt uran myös poliittisena pilapiirtäjänä. Hän on julkaissut pilakuvia Ilta-Sanomissa vuodesta 1980 alkaen eli 45 vuotta. Rupeama on pitempi kun Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa 1950-1991.

Vielä pitempään piirsi Jarmo ”Kätsy” Koivunen, myöskin Ilta-Sanomiin peräti 51 vuotta (1965-2017). Kätsyn pilapiirrokset olivat kevyttä viihdettä, joten poliittisena pilapiirtäjänä Mäkelä on Suomen pitkäikäisin. Hänen piirroksensa ilmestyvät aina keskiviikkona ja perjantaina.

SUURIN OSA maailman piirtäjistä on siirtynyt osittain tai kokonaan digitaaliseen tekniikkaan, mutta Mäkelä piirtää edelleen perinteisesti käsin paperille.

Hän myös vie pilapiirrosten originaalit Ilta-Sanomien toimitukseen eikä käytä siihen sähköpostia.

Jos piirrosten toteutustapa on pysynyt ennallaan, niin niiden aihe, maailma, on muuttunut. Venäjän hyökkäys Ukrainaan, Palestiinan kansanmurha, Trumpin hallinto Yhdysvalloissa… Maailman suistuminen raiteiltaan viljelee aiheita.

– Siitä tuntee syyllisyyttä. Mitä huonommin maailmalla menee, sitä helpompaa pilapiirtäjän työ on. Kari (Suomalainen) sanoi aikoinaan, ettei suomalaisia kiinnosta kansainväliset aiheet. Maailma on muuttunut siitä. Diktatuuri ja demokratia, talous ja luonnonsuojelu – tarjolla on isoja aiheita ja kohtalokkaita vastakkainasetteluja. Yritän varoa, ettei joka piirrokseen tulisi Trump tai Putin.

Maailmanpolitiikan uudessa ja hurjassa arkipäivässä kotimaan aiheet voivat jopa unohtua helposti. Mäkelä tiedostaa senkin – ja näkee aiheessa sisäänrakennetun ongelman.

– Orpon-Purran-hallitus toimii koko ajan samoin. Siitä on vaikea keksiä uusia aiheita. Kun aloitin, oli vielä Kekkosen aika ja konsensus oli suuri teema. Oltiin huolissaan, että kaikki ajattelevat samoin. Se on kääntynyt ympäri ja Suomi jakaantunut kahtia. Aiemmin poliitikkoja kunnioitettiin, nyt se on inhottu ammatti.

Timo Mäkelä: Eugen ja Sigrid Suuri Kurpitsa. 2025. 96 s.