Vuonna 2017 teattereihin tullut kakkoselokuvaa The Rider – tosipohjainen,  vakavan aivovamman rodeo-onnettomuudessa saaneen nuoren ratsastajalahjakkuuden kasvutarina – keräsi kiitoksia jo laajasti ja palkittiin paljon, muun muassa Cannesin ja Deauvillen festivaaleilla.

Zhaon kolmas ohjaus, viime vuonna valmistunut ja nyt alkutalvella Yhdysvalloissa teatteriensi-iltansa saanut Nomadland on jo ehtinyt voittaa Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Golden Globen parhaasta ohjauksesta ja menestyi myös Oscar-ehdokkuuksia jaettaessa: Nomadland on tyrkyllä parhaaksi elokuvaksi,  Zhao kilvoittelee parhaasta ohjauksesta ja Frances McDormand parhaasta naispääosasta.

Ihmisiä isolla iillä

Ferniä näyttelevä Frances McDormand on käytännössä läsnä elokuvan jokaisessa kohtauksessa, jopa  kuvassa. Ja nimenomaan läsnä. Yhtenä todellisten nomadien, omasta tahdostaan tämän maailman oravanpyörästä irtautuneiden amerikkalaisten elämäntapakaravaanareiden joukossa. Hän ei oikeastaan näyttele, hän on.

Joko McDormandilla on kolmas naispääosaoscar kohta takan reunuksella? (Edelliset tulivat Coenin veljesten Fargosta 1996 ja Martin McDonaghin elokuvata Three Biiboards Outside Ebbing Missouri 2017.)

Niin upea kuin McDormand onkin, Nomadlandin sydän ovat sen todelliset asukkaat, nuo nykypäivän hobot. He vaeltavat ristiin rastiin Pohjois-Amerikkaa trailer parkista toiseen mitä erilaisimmilla pyörien päällä kulkevilla kodeillaan. Nykyisin jo inflaation kärsinyt yhteisöllisyyden käsite – tai klisee – tavoittaa taas alkuperäisen sisältönsä heidän elämässään. Nämä omilla nimillään rooliluetteloon kreditoidut hurmaavat Lindat, Swankiet, Bobit ja Brandyt eivät kangistu kameran edessä esittämään muuta kuin itseään –  toki ehkä ovelasti vähän piilomainostavat elämäntapansa autuullisuuksia.

Verkkaisuuden ylistys

Chloé Zhaon elokuvan isoja vahvuuksia on, ettei siinä ole juurikaan käsikirjoitettua draamaa. Tai jos sellainen on, se ei ainakaan mahdollinen sellainen paista läpi. Ei ole luotu jännitettä esimerkiksi mustavalkoisella asetelmalla, jossa  pahat viranomaiset olisivat nomadien riesana tai ryöstelevät rikollisjoukot terrorisoivat näitä vapauden airueita.

Ei, Nomadland on ihastuttavan verkkaisa, tapahtumaköyhä suorastaan. Fernin jaakobinpaini perinteisen palkkatyöelämän ja vapaamman ajelehtimisen välillä on harvoja isompia jännitteitä, jota elokuva virittelee. Swankien syöpäsairaudenkaan kanssa ei jäädä märehtimään, vaan leikataan jo kohta koruttomasti hänen muistotilaisuuteensa. Se käsikirjoitetuin draamallinen viritelmä, Fernin ja nomadikaverinsa Daven (roolissa elokuvan toinen kokenut näyttelijä, David Strathairn) orastava lempi, onkin elokuvan heikointa ainesta. Varmaan siksi, että se on niin irrallaan kuin itsestään syntyneestä kokonaisatmosfääristä.

Vaikka Nomadlandissa ollaan alinomaan liikkeellä, elokuva toimii  kuin retriittikammio kiireen ja stressin täyttämässä maailmassa. Se irrottaa ajasta, huojentaa. Se ei arvota eikä juuri taustoitakaan esittelemiensä erilaisten ihmistyyppien elämänvalintoja.  Mutta se kuvaa kaikkea sitä elämää isolla lämmöllä.