Köyhää synnyinkaupunkiaan Napolia Sorrentino on käsitellyt jonkin verran ennenkin, mutta nyt kyse on syvemmistä ja samalla kohtalaisen hämäriksi jäävistä pyrkimyksistä. Sorrentino kuvaa kaupunkia mytologisena paikkana, jota päähenkilö, kirjaimellisesti meressä syntynyt ja klassisella kauneudellaan lähipiirinsä vangitseva Parthenope (Celeste Dalla Porta) edustaa.

Kun Federico Fellini palasi elokuvissaan usein tasolla tai toisella lapsuutensa myyttiseen Riminiin, tuntuu Sorrentinolle Napoli vastaavanlaiselta inspiroivalta pakkomielteeltä. Parthenopen avulla hän eittämättä tutkii omaa taiteilijuutensa taustoja, mutta Sorrentino ei ole tekijänä niin suurenmoinen persoona, että prosessi olisi yhtä kiehtovaa toden ja valheen sirkusta kuin Fellinillä.

Sorrentino tunnelmoi Parthenopen ympärillä hoputtamatta läpi elokuvan aikakaaren alkaen päähenkilön syntymästä auringon kylvettämässä rantavedessä vuonna 1950. On kuin elokuva kronikoisi jatkuvaa mielentilojen siestaa, joka ei katso aikaa.

Näennäisesti etäinen antropologian professori näkee perheenjäsentensä kylmäävyyden yllättämän Parthenopen sisälle ja tulee tätä lähemmäs elokuvan koskettavimmalla hetkellä, jolla Sorrentino tosin tapansa mukaan turhaan tyylittelee.

En ole ollut koskaan Sorrentinon suurimpia faneja, mutta on sinänsä aina piristävää katsella elokuvaa, jossa luotetaan puhtaammin kuviin kuin niiden selityksiin. Parhaimmillaan Parthenopessakin on ytimekästä arvoituksellisuutta ja outoa tyhjentävyyttä, mutta vähän turhan ilmavaksi kuvainpalvonnaksi kokonaisuus taas jää.

JOULUAATTONA 1997 syntynyt Celeste Dalla Porta on nimiosassa ulkoisesti elementissään, mutta samalla kummallisen tyhjä ja persoonaton. Rooli ei olekaan täysin lihaa ja verta oleva henkilö, vaan kaikkine kulttuuriantropologisine kutsumuksineenkin jonkinlainen ikonis-eteerinen seireeni ja Napolin heijastin.

Parthenope – Napolin kauneus tähtää kuitenkin vähän korkeammalle myyttien maailmaan kuin mihin sillä on eväitä. Sielukkuudeltaan se muistuttaa lähinnä Bernardo Bertoluccin hyvin yksinkertaista Koskematonta kauneutta (1996), jota katseli kyllä mielikseen, vaikka matka ohjaajan komplekisempiin töihin olikin poskettoman pitkä.

Liekö juuri Bertoluccin kaltaisten tabuaiheita käsitelleiden takavuosien mestareiden nykyisin kyseenalaistettu maine taustalla siinä, että Sorrentino rohkenee vain hennosti sivuamaan elokuvassaan esiin nousevaa insestisten tunteiden todellisuutta? Parthenonen veljen tragediassa ja sen vaikutuksissa myös häneen itseensä luulisi piilevän huomattavasti konkreettisempaakin painoa.