Niissä hillittömimmät ja mukaansatempaavimmat viisivuotiaan silmissä olivat Tom ja Jerry. Että voi piirretty kissa muuttua moneksi: sentin paksuiseksi levyksi, haitariksi, sirpalekasaksi, viikatuksi lakanaksi… Ja kuinka monenlaisilla astaloilla hiiri voikaan kattia mojauttaa niin, että tämä lentää seinästä läpi jättäen jälkeensä vain itsensä  muotoisen reiän.  Se oli 1960-luvun lapsille sallittua väkivaltaviihdettä – 70-luvullahan alkoi kaikua jo kieltoääniä.

Ja anarkistista animaatioajattelua, jota aikuisempanakin osasi arvostaa.

Missä jamassa on Tomin ja Jerryn anarkia herran vuonna 2021? Jos kissa ja hiiri saisivat mellastaa omilla ehdoillaan omassa animaatioympäristössään, niin varmasti ihan kunnossa. Mutta kun tähtipari pannaan umpikökköön näyteltyyn hääkomediaan, siitä tulee kuohittu koriste, jolla ei ole oikein mitään muuta virkaa kuin koheltaa tutuin taistelukoreografioin – kyllä, Tom menee nytkin kirjaimellisesti päreiksi monin kekseliäin tavoin, milloin salamaniskusta, milloin muuten vaan pilvenpiirtäjästä pudotessaan.

Lapsuusmuistojen suloisuus kultautuu entisestään tällaisen äärellä.

Onneton käsikirjoitus

Tim Storyn ohjaaman hybridielokuvan animaatiojaksoissa on tutunomaista vauhtia, mutta niistäkin puuttuu se ammoinen MGM-studiolla luotu käsityön jälki ja estoton idearikkaus, joka oli luonteenomaista ohjaaja Chuck Jonesin ja tuottaja Fred Quimbyn T & J -kultakaudella.

Nyt kissa ja hiiri on tietokoneitse ympätty näyteltyyn elokuvaan, jossa ei totuuden nimessä ole paljon näyteltävää, niin huono käsikirjoitus on.  Ja sekin vähä näytellään varmuuden vuoksi  yli, jotta ”koko perheen elokuvassa” kaikilla olisi taatusti  hauskaa. Suomenkielinen dubbaus ei ainakaan kohota näyttelemisen laatua.

Niin sanotun tarinan tapahtumamiljöönä on newyorkilainen huippuhotelli, joka valmistautuu intialaisen kaunottaren ja hänen amerikkalaisen sulhastollonsa häihin. Vilpillä ja viekkaudella hotelliin on palkkautunut tilapaistyöntekijäksi nuori neito nimeltä Kayla, joka saa tehtäväkseen  häätää taloksi asettautuneen Jerryn maisemista. Hän ottaa ”työkalukseen” tietysti Tomin, joka tiettyjen vastoinkäymisten seurauksena on ollut vaarassa syrjäytyä kujakissaksi.

Siinäpä on aineksia härdellille, joka onkin lopussa niin megalomaanista luokkaa, että aistit eivät enää ota vastaan. Liika on kerta kaikkiaan liikaa, kun animaatio-otukset hiiristä norsuihin ja kissoista tiikereihin päästetään valloilleen ääni-ym. tehosteet kympillä, ja lihalliset näyttelijät säntäilevät kaoottisesti niiden seassa.

Ennen oli paremmin

Kovin tuli tätä elokuvaa katsellessa ikävä 33 vuoden takaista Robert  Zemeckiksen uraauurtavaa ohjausta Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? Se oli ensimmäinen animaatiota ja näytelmäelokuvaa yhdistävä koko illan  filmi. Voi olla, että tekniset eväät olivat tuolloin vielä puutteelliset, muttta elokuvan käsikirjoituksessa oli oivaltavaa film noir -pastissia ja piirroshahmoissa sitä ehtaa anarkistisuutta. (Tomia ja Jerryä siinä ei nähty, mutta niiden studiokavereista ainakin Repe Sorsa ja Väiski Vemmelsääri heiluivat menossa mukana.)

Tämän Tom ja Jerry -uustuotannon ainoa oivalluksen kriteerit täyttävä juttu on se, että ihmisroolien rinnalla kaikki eläimet, siis ihan kaikki, ovat animoituja. New Yorkin katuvilinässä ihmiset ulkoiluttavat piirroskoiria, hotellin akvaariossa polskii piirroskala, jopa kalatukun kaikki fisut ovat piirrettyjä.

Hellyttävän hilpeä, vaikkakin ohikiitävän lyhyt on myös se hetki,  kun sankarimme viedään rankkurin tyrmään, ja yhden sellin kaltereiden välissä vilahtaa masentunut koira tuttuine monotonisine äänineen: Lurppa!