Ei olisi maksanut vaivaa. Elizabeth Banksin ohjaama Cocaine Bear ei saa kunnolla kiinni oikein mistään hamuilemastaan tyylilajista.

Trillerinä se on ennalta-arvattava eli ei erityisen jännittävä. Hirtehisenä kauhukomediana se on lähinnä lapsellinen eikä naurata. Luontosplatterinakin se toistaa genren kliseitä eli irtoraajoja sekä -päitä lentää ja ohutsuoltakin kelataan mahasta esiin mittava määrä, mutta mutta… onhan tätä sekopäisten tappajaeläinten riehumista nähty valkokankaalla kautta aikain jo ihan riittoisasti. Amerikkalaiset eivät vaan näytä lajityyppiin kyllästyvän

KOKONAISELÄMYSTÄ ja jännitysmomenttia kaventaa myös se, että pääosanesittäjä, huumepäissään ja refloissaan raivoava naarasmustakarhu, ei ole kyllin hurja. Nykyisellä erikoistehosteosaamisella ja kuvaustekniikoilla olisi kuvitellut irtoavan hiuksianostattavampiakin atakkeja.

Totta tarinassa on nippa nappa siteeksi. Georgiassa todella tipahti huumelasti keskelle retkeilyaluetta 1985, ja eräs mustakarhu (joka sai mediassa lystikkään lempinimen Pablo Escobear) imuroi siitä yli kolmekymmentä kiloa sisuksiinsa.

Ja kuoli. Ei siis lähtenyt terrorisoimaan puiston kulkijoita.

Elokuvassa näitä metsänkävijöitä sitten riittääkin. Huumekonnat lähtevät tietysti heti etsimään lastiaan. Heidän tielleen osuva paikallinen nuorisorikolliskolmikkokin sotkeutuu kuvioon. Kaksi muksua (totta kai, eläinhorrorissa pitää aina joutua lapsia hengenvaaraan) karkaa luvatta retkeilemään puiston vesiputouksillle, toisen äiti tietysti lähtee perään. Topakka puistovahti on karhun jäljillä ja lopulta kynsissä viran puolesta, samoin ”kolalastia” jäljittävä hassuhko poliisisetä. On myös vihille aikova pariskunta, jonka onni luhistuu jo elokuvan alkumetreillä.

Tällä väkimäärällä tarinasta ton tullut pakosti hajanainen. Ja onhan se aika älyvapaakin käänteissään.

ELOKUVA ON OMISTETTU sen jälkituotantovaiheessa viime toukokuussa yllättäen kuolleelle Ray Liottalle. Hänen sivuosasuorituksensa Cocaine Bearin huumekinginä on sinänsä takuutyötä, mutta olisi tämä monista säväyttävistä pahisrooleista läpimurtofilmistään Vaarallinen tyttöystävä (ohjaus Jonathan Demme, 1987) lähtien tunnettu näyttelijä ansainnut komeamman joutsenlaulun.

Onneksi hänen filmografiaansa jäi ikimuistoisempiakin suorituksia, kuten Scorsesen Mafiaveljien kaltainen merkkiteos, jossa Liotta esitti yhtä pääosaa Robert De Niron ja Joe Pescin rinnalla. Täyskonnahan hän siinäkin oli, mutta muita pehmompi ja katuvaisempi.