Uskoisin, että Neuvosto-Virossa vuonna 1981 syntynyt, inkeriläisvähemmistöön kuuluva Lauri Randla on Beckerin elokuvan nähnyt. Hänen samassa hengessä nimetty esikoispitkänsä käsittelee rautaesiripun murentumista niin ikään komediallisella, mutta myös koskettavalla otteella.

Näkemiin Neuvostoliitto -elokuva kertoo tuosta vääjäämättömästä kehityskulusta kuitenkin pidemmältä ajanjaksolta kuin Becker. Kun Goodbye Leninin idea oli muurin murtumisen hetken huumassa ja tapahtuman peittelemisessä sosialismille uskolliselta perheenäidiltä, Randlan elokuva pohjustaa tarinaansa jo alkaen Neuvostoliiton hyökkäyksestä Afganistaniin 1980-luvun alussa. Sieltä tarina kulkee vaihtelevan pituisin loikin vuosikymmenen loppuun. Pitkin matkaa viritellään sitä, että sosialismikokeilu alkaa tulla tiensä päähän.

Lännen eldorado siintelee

Johanneksen isoäiti on vankasti neuvostoihanteisiin luottava inkeriläismatriarkka, isoisä taas leppoisa tissuttelija, joka ei niin politiikasta piittaa, mutta panee asioita järjestykseen silloin kun tarve vaatii. Gorbatsovin glasnostiin ja perestroikaan suhtaudutaan Tarkkisilla siis monella tapaa.

Johanneksen elämässä alkaa uusi vaihe, kun tshetsheenityttö Vera (Elena  Baratashvili) muuttaa naapurustoon. Vera on Johannekselle “tuttu” ihan elämän ensihetkiltä: he ovat viettäneet aikaa samassa keskoskaapissa laitepulaa kärsivässä synnytyssairaalassa.

Kohta pian Johannes perheineen onkin sitten Veran äidin alivuokralaisena, kun ei asuntojonossa pääse kiilaamaan. Veran isä taas on Afganistanissa sotimassa, joten heille asunto järjestyy helpommin.

Johanneksen ja hänen ihastuksensa välissä asioiden edistymistä haittaa vahtikoirana kuitenkin Veran kovapintainen isoveli.

Lähihistoriaa tutuksi ruohonjuuritasolta

Näkemiin Neuvostoliitto on päänavaaja, ensimmäinen inkerinsuomalainen pitkä näytelmäelokuva. Se ei ole ainoa syy, miksi Lauri Randlan työlle on syytä nostaa hattua.

Vaikka on tarinaltaan vähän nitisten koossa pysyvä ja koikkelehtiva, Randlan vahvasti omien elämänvaiheidensa pohjalta käsikirjoittama elokuva kertoo sellaisista lähihistorian vaiheista, joita meidän suomalaisten on syytä tuntea – edes vähän. Inkeriläisistähän moni meistä ei tiedä muuta kuin ehkä sen, että Mauno Koivisto antoi ensimmäisellä presidenttikaudellaan heille mahdollisuuden muuttaa Suomeen paluumuuttajina. Siitä tuli muuten keväällä kuluneeksi tasan 30 vuotta.

Eipä liene inkerinsuomikaan, jota elokuvassa paljon puhutaan, meillä kovin tuttu. Elokuvan kielellinen polyfonia on ylipäätään sen rikkauksia, mainitun sukukielemme ohella dialogia käydään veäjäksi, viroksi ja suomeksi.

Näitä lähialueidemme 30 vuoden takaisia mullistavia tapahtumia on – ainakin meille levitykseen päässeissä – fiktioelokuvissa käsitelty varsin niukasti. Näkemiin Neuvostoliitto tarttuu aiheeseen ruhonjuuritasolta, perheenkokoisesta perusyksiköstä. Siinä mittakaavassa unelmat, niiden eteen kasautuvat esteet, pienet onnenhetket ja vähän suuremmat pettymykset tulevat käsinkosketeltaviksi.

Kun ohjaajalla on ollut punaisena lankana enempi lempeän komediallinen kuin katkerammissa muistoissa piehtaroiva viritys, on syntynyt elokuva, jonka henkilöiden elämään on helppo ujua sisään. Siinä auttaa sekin, että keskeinen näyttelijäkaarti on Suomessa enimmäkseen tuntematonta. Vain Johanneksen isovanhempia näyttelevät Ülle Kaljuste ja Tõnu Oja ovat tähtiä – Virossa. Siis Suomessa tuoreita kasvoja hekin.

Vielä on sanottava, että harvoin näkee valkokankaalla niin perusteltua tuotesijoittelua kuin tässä elokuvassa. Juhla Mokka, Lapin Kulta, Dumle, Johnson & Johnson -hiustenhoitotuotteet, barbinuket ynnä muut lännen ihmeet ovat tavaramerkkiään suurempia asioita elokuvan kuvaamassa 1980-luvun lopun neuvostoelämässä.

Sama pätee soundtrackiin. Venäläisen Alla Pugatshovan superhitiksi versioima, latvialaisen Raimonds Paulsin säveltämä Miljoona ruusua ja virolaisen Villu Tammen & JMKEn punk-klassikko Tere Perestroika soivat nyt erityisen merkityksellisinä.