Takaisin itsenäisyys saatiin 1960. Vuonna 1975 Dahomey muuttui nimeltään Beniniksi, jona se yhä tunneltaan.

Ranskalais-senegalilaisen Mati Diopin (s. 1982) elokuva Dahomey alkaa hänen eurooppalaisesta kotimaastaan marraskuussa 2021. Yhteensä 26 Dahomeyn vanhaa arvoesinettä ryhdytään palauttamaan rahdilla alkuperäisille omistajillen.

Kaiken kaikkiaan Dahomeysta aikanaan vietyjä arvoesineitä on Ranskassa noin 4000. 26 esineen palauttaminen on siis hyvin pieni ja näennäinen muutos pitkään vallinneeseen tilaan. Mittakaavaltaan se tuntuu vähän samalta kuin jos varkaat ovat vieneet talosi ja heidän jälkeläisensä palauttavat 130 vuotta myöhemmin hyväntahdoneleenä postilaatikon. Elokuvassa ei nähdä Ranskaan jääviä esineaarteistoa.

KIINNOSTAVIMMILLAAN ja merkittävimmillään elokuva on perillä Beninissä, kun nuoret opiskelijat pääsevät näkemään ja tunnistamaan pientä otosta kansakuntansa historiasta ja symboliikasta. Asetelma herättää kiivasta keskustelua. Miksi he palauttavat vain 26 esinettä, on keskeinen kysymys. Joku arvelee, että jos tähän tyydytään, seuraavan kerran esineitä palautetaan sadan vuoden päästä pari lisää.

Pohdittavaa riittää myös siitä, mitä esineille ylipäätään tehdään ja mikä niiden funktio on tässä ajassa. Museoiden toimintatapa länsimaisina instituutioina tuntuu erään miehen mielestä vieraalta ja väärältä. Alun perin monet esineet olivat osa hengellisiä seremonioita. Paikallisten oma tapa säilyttää ja kunnioittaa niitä on unohtunut Ranskan kulttuurisen ylivallan alla. Toisen mielestä esineiden on hyvä olla vitriineissä, jotta ne maallistuvat eivätkä herätä pelkoa. Yhtä kaikki palautetut esineet muistuttavat kansakunnan riistetystä identiteetistä, jonka osa näkee nyt eheytyvän, osa ei.

Keskustelu on Dahomeyn merkittävintä antia, ja juuri kun se on päässyt vauhtiin, vain 68-minuuttinen elokuva alkaa vedellä jo viimeisiään. Berliinin festivaalien pääpalkinto Dahomeylle silti lohkesi alkuvuodesta.

Wally Badaroun ja Dean Bluntin mainiosti vaikean musiikin kyllästämässä Dahomeyssa on kiinnostavia visuaalisen esseen elementtejä, mutta faktuaaliset ja lievästi fiktiiviset osa-alueet eivät kasva lopulta dialektisesti ravistelevaksi kokonaisuudeksi. Vahvinta, mikä jää, on olo, että kyllä tästä enemmänkin saisi irti.

Aihe tarjoaisi esimerkiksi tilaisuuden syvemmin pohtia, miten juuriltaan revittyjen pyhien esineiden luonne näyttäytyy uusien ihmisten silmin nyt, kun kolonialismia seurasi 1900-luvun läntinen materialismi ja kaiken maailman kulutushyödykkeiden banaali hyökyaalto.

Poliittisesti korrektisti Dahomey jättää myös selvittämättä hankalaa, mutta olennaista kysymystä siitä, kuinka hyvin ja kattavasti esineet olisivat säilyneet, jos ne olisivat saaneet jäädä historialliseen Dahomeyhin?

Opiskelijoiden avoimen ja intomielisen keskustelun vuoksi Dahomey kestää hyvin katselun. Siinä kolonialismin monimutkainen perintö näkyy kaikessa suoruudessaan.