Presidentti ja hallitus ovat ajautuneet pattitilanteeseen. Ulkopolitiikkaa johtava presidentti odottaa ulkopoliittista ratkaisua ja hallituksen pitäisi sitä ehdottaa, mutta se ei siihen kykene erimielisyytensä takia.

Janne Riiheläinen

Jumitusta täydentää se, että ilman muodollista ehdotusta ei eduskuntakaan voi asiaa ratkaista. Tällä kertaa kyse on tietenkin Palestiinan tunnustamisprosessista, vaikka sama tilanne voisi tulla jostain muustakin aiheesta.

Juuri tämän ulkopoliittisen päätöksenteon hidastumisen tai jopa halvaantumisen mahdollistavan perustuslain heikkouden nosti esiin jo suurlähettiläs Hannu Himanen kirjassaan Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (2017). Hänestä ratkaisu ongelmaan olisi vallan keskittäminen pääministerille ja valtioneuvostolle.

Ulkopolitiikan parlamentarisoiminen ei kuitenkaan nauti yleistä kannatusta, vaan vahva presidentti on edelleen suomalaisten mieleen.

Presidentti on päivänpolitiikan ulkopuolella olevana toimijana perinteisesti nauttinut pääministeriä ja hallitusta suurempaa suosiota. Tämä suosio voi poliittisesti mahdollistaa presidentille hallituksen yli kävelemisen, erityisesti kriiseissä.

Näin sanoo tai varoittaa presidentin suosiota ja julkista asemaa Euroopan puolipresidentiaalisissa maissa väitöskirjassaan käsitellyt tutkijatohtori Maarika Kujanen.

Sauli Niinistön suosio oli sitä luokkaa, ettei hänen tarvinnut kävellä kenenkään yli, sillä melkein kaikki osasivat väistää. Sanna Marin (sd.) pääministerinä taisi olla ainoa poikkeus, joka halusi ja pystyi pitämään puolensa Niinistön kanssa vallasta kamppailtaessa.

Alexander Stubb on myös kansansuosikki, mutta hänen asemansa ja toimintatapansa ovat erilaisia kuin Niinistöllä.

LUULTAVASTI ennen julkituloaan Palestiina-asiassa Stubb oli varmaan jollain tavoilla tunnustellut hallituksen kantaa siihen. Toivottavasti tunnustelu ei jäänyt vain ulkopoliittisen värisuoran kokoomuslaisiin ministereihin.

Kristillisdemokraattien periaatteellinen vastustus oli toki kaikkien tiedossa. Jonkinlaisena yllätyksenä saattoi tulla kannatusalhossaan matavien perussuomalaisten tiukkuus asiassa.

[Monia puoluetovereita on saattanut ällistyttää puhemies Jussi Halla-aho (ps), joka kertoi tällä viikolla oman näkökulmansa Palestiinan tunnustamisen monitasoisuuteen. Siinä saivat kritiikkiä sekä hankkeen kiihkeät vastustajat että kannattajat.]

Aina kun keskustellaan perustuslain sisältämästä ulkopoliittisen vallan jakamisesta presidentin ja valtioneuvoston kesken, kovimmat vahvan presidentin kannattajat löytyvät konservatiiveista ja radikaalipopulisteista.

Juuri nämä samat ryhmät ovat nyt kaikkein kiivaimmin myös Palestiinan tunnustamista vastaan.

Toisaalta presidentin vallan riisumista haluavat usein juuri he, joille tällä hetkellä myös Palestiinan tunnustaminen on tärkeää. Tämä asetelma tekee sen, että keskusteluun ei tahdo nousta tilanteen taustalla oleva kysymys perustuslain heikkoudesta ulkopoliittisessa vallanjaossa.

Monille poliitikoille palestiinalaisten tukeminen Gazassa käynnissä olevien hirmutekojen takia on ennen kaikkea arvokysymys. Stubbille kyse lienee myös siitä arvopohjaisesta realismista. Hän halunnee Suomen liittyvän tässä asiassa niihin maihin, jotka ovat olennaisimpia meidän turvallisuudellemme.

PRESIDENTTIMME on kiinteästi mukana siinä ydinryhmässä eurooppalaisia johtajia, jotka etsivät tapoja taata maanosan turvallisuutta ilman Yhdysvaltoja.

Hänen kykynsä päästä mukaan maailmanpolitiikan huipulla käytäviin keskusteluihin on vihdoin tehnyt todeksi edellisen hallituksen ohjelmassa olleen iskulauseen Kokoaan suurempi Suomi.

Voidakseen pysyä mukana tässä asemassa, on Suomen oltava valtiona keskeisissä kysymyksissä samoilla linjoilla suurten eurooppalaisten demokratioiden kanssa.

Palestiinan ohella lähiaikoina Suomi joutuu valitsemaan puolensa aseostojen EU-yhteisvelassa ja päätöksenteon ketteröittämisessä EU-enemmistöpäätöksillä.

Näitä ja muita vastaavia Euroopan vahvistamiseen tähtääviä toimia voi perustellusti nimittää liittovaltiokehitykseksi. Euroopan voima voi kuitenkin kasvaa vain tiivistyvästä yhteistyöstä.

EU-asiat kuuluvat hallitukselle, ja toinen päähallituspuolue on tällä hetkellä vähintään EU-kriittinen. Jotain kertoo se, mitä kansanedustaja Teemu Keskisarja lausui puoluekokouspuheessaan ennen valintaansa perussuomalaisten 1. varapuheenjohtajaksi:

“EU on hallinnon hourula, talouden pakkopaita ja vallan vankimielisairaala. Meidät vapahtaa vain Suomen toinen itsenäistyminen.”

RUNSAS ENEMMISTÖ suomalaista tosin suhtautuu myönteisesti Euroopan unioniin ja Suomen jäsenyyteen siinä.

Nyt nähty sisäpoliittinen vääntö Palestiinan tunnustamisen kaltaisesta ulkopoliittisesta asiasta on siis todennäköisesti vasta ensimmäinen laatuaan.

Voi jopa hyvillä syillä kysyä, pystyykö tämä hallituspohja tekemään muita samanlaisia, väistämättä tulevia kansainvälisiä päätöksiä.

Pitkästä aikaa ulkopolitiikkakin on Suomessa politiikkaa, kamppailuineen, kynnyskysymyksineen ja raadollisuuksineen.

Tämä muutos perinteisestä konsensusmallista korostaa edelleen tarvetta muokata perustuslain ulkopoliittisen vallanjakoa myös kriisiaikoihin sopivaksi.