Elokuvataiteessa vuosi 1959 merkitsi yhtä klassisen ja modernin elokuvan keskeistä leikkauspistettä, kun monet uuden aallon esikoisohjaukset näkivät päivänvalon.

Lasten lelukopissakin jokunen mollamaija joutui tekemään tilaa uudelle hahmolle. 9.3.1959 syntyi Barbie-nukke, muovisen aikuisuuden symboli uudelle uljaalle ajalle.

Ei ole tietenkään yksin Barbien syytä, että nyt maailma on hukkua muoviin, eikä sen tuotanto näytä hiipumisen merkkejä, vaikka ongelmat kelluvat merillä ja piiloutuvat metsiin.

ANIMAATIOISSA NUKKE on seikkaillut useamman kerran vuodesta 2001 alkaen, mutta nyt siitä on tehty elokuva elävin näyttelijöin.

Asialla ovat ylistystä aiemmista töistään kerännyt ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwig tuttuna kirjoitusparinaan Noah Baumbach. Barbieta näyttelee Margot Robbie ja hänen miesystäväänsä Keniä Ryan Gosling.

Barbien tyylilaji ei jaksa yllättää. Elokuva on enemmänkin suunnattu tiedostaville, mutta nostalgiannälkäisille aikuisille kuin leikkiville nykylapsille. Avuksi otetaan tietysti ironia, jotta sukupuolifakkiintunut Barbie-historia kestää 2000-luvun päivänvalon.

Jos Barbie jotain muistuttaa, niin Amy Heckerlingin Cluelessia (1995), joka tosin oli umpi-ironisen kuorensa alla pohjimmiltaan aika söpö elokuva roolimallien murtumisesta.

Barbie sen sijaan ei voi oikein muuta kuin jäädä piehtaroimaan ironiaansa. Barbien eksistentiaalinen kriisi käynnistyy, kun arvon nukke alkaa toistuvasti miettiä kuolemaa. Noitamainen ”erilainen barbi” neuvoo perusbarbia tekemään visiitin reealimaailmaan, jonne tämä lähteekin miesystävänsä Kenin kanssa.

Siellä Barbie tapaa paitsi oman läpeensä miehisen tuotantoportaansa myös keittiöpöydän ääressä istuvan luojansa Ruthin. Kuin myös äidin ja tyttären, joilla on Barbiesta hyvin erilaiset käsitykset.

Kiinnostavimmillaan elokuva on, kun Barbie menee shokkiin siitä, että todellisessa maailmassa asiat ovat alati muutoksessa. Siitä voisi jalostua jotain.

Gerwig näkee Barbien kuitenkin ennen kaikkea feminismin voimanaisena, joka nousee naisten hallitsemasta fantasiamaailmasta ulos rmonisyisempään todellisuuteen, josta Barbien varassa elänyt Ken on yllättäen löytänyt nopeammin tilaa ja inspiraatiota identiteetilleen. Kenistä Gerwig saa irti ainakin huumoria enemmän kuin Barbiesta.

Ehkä kaikkein ärsyttävintä elokuvaa vain on sellainen, joka samaan aikaan, kun markkinoi tuotetta, esiintyy prosessistaan niin tietoisena, että trendikkäästi anti-ihannoi koko kontekstin, mutta vain niin pitkälle, että se käänteisesti tukee tuotteen imagoa. Barbie haluaa vimmaisesti olla paljon enemmän kuin tavallinen leluleffa, mutta kykeneekö se siihen lopulta?

Barbie ja Ken ovat muinaisista sukupuolirooleistaan rimpuilevia kuoria, joihin samaistuminen peilaa pikemminkin nykykulttuurin asiakeskeisyyden ja vakavoitumisen pelkoa kuin varsinaisesti sukupuolten tilaa.

Ambivalenssi on avain, jolla Gerwig yrittää päästä sisään Barbimaan utopioihin, mutta samalla hän luottaa perinteisen turvalliseen Hollywood-kerrontaan, jota hassuttelevat metatasot ja identifikaatiokysymykset vain tukevat, eivät vie uusille urille.

BARBIE ON vitsikästä viihdettä, josta innostuakseen täytynee omata jonkinlaista henkilökohtaista Barbie-historiaa. Kun sitä ei ole, elokuva on vain yhtä vetoava ja ikimuistoinen kuin vaaleanpunainen muovikelmu, jonka on juuri oppinut lajittelemaan oikein.

Keskittyminen ilmiön kääntöpuoleen, jossa Barbieta arvostellaan siitä, kuinka sen vartalo antaa ihanteellisuudessaan harhaanjohtavaa kehokuvaa pienille lapsille edesauttaen näin jopa anoreksiaa, bulimiaa ja mielenterveysongelmia, olisi jo liian raflaavaa Mattelin 2020-lukulaisen oikeaoppiseen sukupuolipoliittiseen märkään uneen.

Millaisen elokuvan joku Jean-Luc Godard, Nicolas Roeg tai yhä elävä John Waters olisi sekaisin menevästä Barbiesta tehnytkään – ilman Mattelin nostaman oikeuskanteen pelkoa?