Sata vuotta sitten Nobel-palkinnolla kiitetty puolalaiskirjailija Wladyslaw Reymont (1867-1925) kirjoitti neliosaisen teoksensa Talonpoikia vuosina 1902-1909 (suomennettiin vuonna 1949).

Suurteos on nyt filmattu epätavallisella tekniikalla, joka on tuttu seitsemän vuoden takaa.

Silloin sai ensi-iltansa Loving Vincent, rotoskooppauksella eli elävien hahmojen päälle animoinnilla ja klassisella öljyväripaletilla luotu sukellus Vincent van Goghin maalauksia muistuttavaan maailmaan. Asialla oli puolalais-brittiläinen parivaljakko DK ja Hugh Welchman.

Elävästä todellisuudesta jäljennettyjen ihmisten kasvot ja luonnon maalaukselliset rönsyt ovat aivan kuin joutuneet alituisten elohiirien väpättävään valtaan. Paikoin jäljessä on jopa vähän kuvakirjamaisen kitschin makua, henkilökohtaisesti se ei haitannut.

En ole lukenut Reymontin 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen ajoittuvaa eeposta, mutta tuntuu ihmeelliseltä, jos Welchmanien elokuvaversioon olisi saatu siitä puristettua olennainen. Neljään vuodenaikaan jaettu elokuva keskkttyy niin vahvasti yhden nuoren naisen, Jagnan (hiukan Iina Kuustosta muistuttava Kamila Urzedowska), kokemuksiin.

Kokonaisuus on vähän kuin Lars von Trierin Dogvillen (2003) tapainen vääjäämättömästi etenevä nöyryytyksen kuvaus, jossa tiivis yhteisö määrittelee ennakko-oletuksineen vähä vähältä joukosta erottuvan yksilön paikan. Welchmanit kuvaavat taidokkaasti sitä, kuinka Jagnan asema yhteisön jäsenenä viedään pois väärien todistusten kautta.

Vastentahtoinen prosessi saa alkunsa siitä, kun Jagna naitetaan Lipcen kylän rikkaimmalle talolliselle Borynalle (roolissa Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta -elokuvassa nuorta tappajaa aikanaan näytellyt Miroslaw Baka), vaikka sydämet sykkivät itse asiassa Jagnan ja Borynan pojan Antekin (Robert Gulaczyk) välillä. Myöhemmin kylänvanhimman epäonnistunut raiskausyritys johtaa juoruiluun Jagnan pelehtimisestä jos kenen kanssa, mikä tarkoittaa myös sitä, että Jagna tulee henkisesti hylätyksi hänelle tunteitaan osoittaneiden miesten taholta. Jagnan tarina on sinänsä hyvin tuttu, mutta väkevästi kerrottu.

THE PEASANTS – talonpoikia on lopulta yllättävänkin tyly elokuva. Se on tietyllä tapaa tervetullut muistutus nykyajalle, jossa on sinänsä ymmärrettävää tarvetta tutkia historiaa sitä muuttaneiden poikkeuksellisten voimanaisten kautta. Jagnallakin on lujaa tahtoa ja luonnetta, mutta hänen on vain otettava vastaan kyläyhteisön epäoikeutettu pilkka ja raivo, noustava pystyyn maasta ja jätettävä kaikki, kykenemättä varsinaisesti puolustautumaan.

Kyläyhteisössä on hyvyyttäkin, kuten nuorukainen, joka on ihastunut Jagnan käsin tekemiin kuva-aiheisiin (ja epäilemättä myös Jagnaan itseensä). Siksi lopulta kylän monotoninen lynkkausmieliala tuntuu hivenen kärjistetyltä, vaikkakin emotionaalisesti kouraisevalta. Elokuvassa jäävät pintatasolle monet sivussa kulkevat teemat, olennaisimpana esimerkkinä isän ja pojan suhde tilanteessa, jossa vanhempi ottaa varakkaampana vaimokseen lapsensa rakastaman naisen.

Reymontin muista teoksista tunnetuin on Luvattu maa (1899), josta Andrzej Wajda ohjasi mestariteoksensa vuonna 1975. Sen massiiviselle asteikolle The Peasants – talonpoikia ei yllä, vaikka tarjoaakin nykyohjelmistossa takuulla massasta poikkeavan kokemuksen.

Talonpoikia on filmattu ensimmäisen kerran Reymontin vielä eläessä vuonna 1922, ja tv-sarja siitä tehtiin 1972-1973. Miksihän Welchmanien puolankielisen elokuvan suomalaiseksi nimeksi ei ole soveltunut relevantisti Chlopi – talonpoikia?